— Miksi sanot jääväsi yksin isoäiti! Me emme tahdo hyljätä sinua, me käymme usein sinua katsomassa, joka päivä, jos sallit. Ja me rakastamme sinua suuresti, me koetamme osoittaa sinulle kuinka hartaasti haluamme tehdä sinut onnelliseksi.
Silloin rouva Duparque ei enää voinut pidättää itseään; vihan tulva, jota hän niin suurella vaivalla oli saanut hillityksi, virtasi yli äyräittensä eikä hän voinut estää raivokkaita sanoja.
— Siinä on kylliksi! olkaa vaiti, en tahdo enää kuulla teitä! Te olette oikeassa, täyttäkää joutuin matkalaukkunne ja menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme, minä ajan teidät luotani!… Menkää kirotun ilkiönne luo, joka on heittänyt lokaa Jumalan ja hänen palvelijainsa päälle pelastaakseen kahteen kertaan tuomitun, saastaisen juutalaisen!
— Simon on viaton, huusi Geneviève kiivastuneena vuorostaan, ja ne jotka ovat tuominneet hänet ovat valehtelijoita ja väärentäjiä.
— Niin, kyllä tiedän, tuo juttu se on saattanut sinut kadotukseen ja eroittaa meidät. Sinä uskot juutalaista viattomaksi etkä voi enää uskoa Jumalaan. Sinun mieletön oikeutesi on taivaallisen vallan kieltämistä… Siksi on kaikki meidän välillämme loppunut. Mene tiehesi, mene ja ota lapset mukaasi. Älkää saastuttako enää tätä taloa, älkää kauempaa tehkö sitä taivaan vihalle alttiiksi. Te olette syy kaikkiin sen onnettomuuksiin… Älkää koskaan enää astuko tänne jalallanne, minä ajan teidät ulos, minä karkoitan teidät ainiaaksi. Astuttuanne sen kynnyksen yli, älkää koskaan enää palatko kolkuttamaan sen ovea, se ei kuitenkaan aukenisi. Minulla ei enää ole lapsia, olen yksin maailmassa, olen elävä ja kuoleva yksin.
Ja tuo lähes kahdeksankymmenen vuotias nainen ojensi raivokkaalla pontevuudella kookkaan vartalonsa, hänen äänensä oli vielä voimakas ja ryhtinsä käskevä. Hän kirosi, hän rankaisi ja tuomitsi niin kuin vihan ja kuoleman Jumala. Sitten palasi hän säälimättömänä alakertaan ja sulkeutui huoneeseensa odottamaan että hänen viimeiset lapsensa lähtisivät ainiaaksi.
Juuri samana päivänä tuli Salvan tapaamaan Markusta, jonka hän kohtasi suuressa, kirkkaan syysauringon valaisemassa luokkahuoneessa. Kesälupa loppuisi kymmenen päivän kuluttua; ja vaikka Markus joka hetki odotti virastaan eroittamista, tarkasti hän kuitenkin vihkojaan ja muistiinpanojaan, ikäänkuin valmistuakseen uutta lukuvuotta varten. Mutta hän ymmärsi heti normaalikoulun johtajan vakavan, vaikka hymyilevän kasvojen ilmeen.
— Tällä kertaa se on tapahtunut, vai kuinka?
— Niin, ystäväni, nyt se on tapahtunut… Le Barazer on tehnyt täydellisen mullistuksen… Jauffre jättää Jonvillen ja muuttaa Beaumontiin. Klerikaalinen Chagnat joutuu Moreuxista Dherbecourtiin, mikä on häpeällistä, hän kun on niin typerä… Minut puolestani on aivan yksinkertaisesti pantu eläkkeelle, jättääkseni paikkani Mauraisinille. joka riemuitsee… Ja te ystäväni…
— Minut on erotettu.