He olivat heltyneet kyyneliin ja painoivat toisiaan rintaansa vasten uudestaan alkavassa onnessaan. Suuri luottamus valtasi heidät tässä ystävällisessä ympäristössä, johon heiltä ei ollut jäänyt ainoatakaan kyyneltä, kaikki lähensi heitä siellä toisiinsa ja lupasi heille voittoa.
Heti ensimmäisinä päivinä täytyi heidän erota Louisesta, joka läksi Fontenayn alkeisnormaalikouluun, missä hän oli oppilaana. Hän tahtoi omasta halustaan ja rakkaudesta isäänsä tulla opettajattareksi, samoin kuin tämä oli halpa kyläopettaja. Markus ja Geneviève, jotka jäivät yksin pienen Clémentin kanssa, tulivat kaikesta huolimatta alakuloisiksi hänen lähdettyään ja painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan että eivät niin paljon tuntisi hänen jättämäänsä tyhjyyttä. Heillä oli kuitenkin Clément, hän antoi heille työtä, alkoi muuttua pikku mieheksi, jonka järjen heräämistä he hellästi valvoivat. Sitä paitsi Markus oli saanut Genevièven ottamaan huostaansa tyttöjen koulun, pyydettyään ensin Salvania taivuttamaan Le Barazerin nimittämään hänet tähän toimeen. Luostarista päästessään oli Genevièvellä jo tietotodistus ja opettajatodistus; ja syynä siihen että hän ei silloin kuin hänen miehensä nimitettiin Jonvilleen itse ottanut tyttöjen koulua oli se että neiti Mazeline johti sitä. Mutta nyt kun Jauffren ja hänen vaimonsa yleneminen oli jättänyt vapaaksi molemmat paikat, oli mukavinta uskoa molemmat koulut uuden perheen haltuun, pojat miehelle, tytöt vaimolle, jota tapaa hallitus viisaasti kyllä noudattaa. Markuksen mielestä oli siitä kaikellaisia etuja, johto joutuisi yksiin käsiin, hän saisi hartaan työtoverin, joka työskentelisi saman tarkoituksen hyväksi, auttaisi eikä vastustaisi häntä kulussaan tulevaisuutta kohden. Ja lisäksi (vaikka Geneviève ei mitenkään huolestuttanut häntä), eikö tämä pakottaisi häntä kokonaan valloittamaan takaisin järkensä, tekemällä hänestä kasvattajan, pienten naisten, tulevien puolisojen ja äitien, hienotuntoisuuden ja järjen vartijan? Ja eikö se vielä enemmän yhdistäisi heitä, sulattaisi heitä kokonaan toisiinsa, jos he yhdessä kaikesta uskostaan, kaikesta rakkaudestaan harjoittaisivat samaa pyhää tehtävää, pienten ja halpojen opetusta, josta tulevaisuuden onni oli syntyvä? Kun nimitys saapui tuotti se heille uuden ilon, ikäänkuin he olisivat tunteneet että heillä oli sama sydän ja sama järki.
Kuinka kurjassa ja rappeutuneessa tilassa Markus tapasikaan entisen rakkaan Jonvillensä! Hän muisti ensimmäiset taistelunsa opettajana hirveätä kirkkoherra Cognassea vastaan ja kuinka hän vihdoin oli päässyt voitolle saatuaan puolelleen pormestari Martineaun, rikkaan, oppimattoman, mutta järkevän talonpojan, jolla oli rotunsa perinnöllinen viha laiskaa pappia, naisten viettelijää vastaan, ja yhdessä olivat he alkaneet tarmokkaasti vapauttaa kuntaa kirkon vallasta: opettaja ei laulanut enään kirkossa, ei soittanut kelloja, ei seurannut oppilaitaan katkismuksen kuulusteluun; samalla kun pormestari ja koko kunnallisneuvosto vapautuivat vanhoista tavoista, suosivat koulua, niin että se pääsi voitolle kirkosta. Vähässä ajassa Markus oli vaikutuksellaan lapsiin ja vanhempiin sekä pormestarin virastoon, jonka sihteerinä hän oli, saanut aikaan vilkkaan edistyksen kaikilla aloilla, valloittaen samalla itselleen kuuluvan aseman. Mutta kun hän oli lähtenyt Mailleboisista oli Martineau, jouduttuaan Markuksen seuraajan, kirkollismielisen Jauffren käsiin, pian heikontunut, kykenemätön kun oli toimimaan, jollei hänellä ollut tukenaan lujatahtoista miestä. Talonpojan varovaisuus esti häntä lausumasta julki mielipiteitään, hän oli kirkkoherran tai opettajan puolella, sen mukaan kumpi heistä oli vahvempi. Ja samalla kuin Jauffre vetäytyi syrjään, pitäen huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, laulaen, soittaen kelloja ja käyden ripillä, tuli apotti Cognasse uudelleen kunnan herraksi, sai valtaansa pormestarin ja kunnallisneuvoston, salaiseksi iloksi kauniille rouva Martineaulle, joka olematta uskovainen mielellään näytteli uusia pukujaan juhlapäivien suurissa jumalanpalveluksissa. Ei oltu koskaan nähty selvempää todistusta totuudesta: millainen on opettaja, sellainen on koulu ja millainen on koulu, sellainen on kunta. Muutamassa vuodessa Markuksen aikaansaama edistysaskel oli hävinnyt ja Jonville taantui, enenevä voimattomuus herpaisi yhteiskunnallisen elämän senjälkeen kuin Jauffre oli luovuttanut Martineaun ja hänen kuntalaisensa voittoisan Cognassen valtaan.
Kuusitoista vuotta kului näin ja se oli suuri onnettomuus. Siveellinen ja henkinen rappeutuminen tuo välttämättömästi mukanaan myöskin aineellista kurjuutta. Jokainen maa, jossa kirkko on hallinnut rajattomana valtijaana, on kuollut. Tietämättömyys, erehdys, halpa herkkäuskoisuus painavat ihmisen täydelliseen voimattomuuteen. Mitä hyödyttää tahtominen, toimiminen, edistyminen, kun on Jumalan käsissä vain lelu, jota hän käyttää oikkujensa mukaan? Jumala riittää, on kylläksi kaikkeen. Tuollainen uskonto, joka opettaa kaiken maallisen ja inhimillisen turhuutta, ei voi muuta tuottaa kuin järjettömyyttä, toimettomuutta, sallimukseen turvaumista, pellot viljellään tavan vuoksi, asukkaat vaipuvat laiskuuteen ja köyhyyteen. Jauffre ahtoi oppilaihinsa raamatun historiaa ja katkismusta, vanhemmista kaikki uusi viljelystapa näytti epäiltävältä. Ei tiedetty mitään eikä tahdottu mitään tietää. Monet pellot jäivät viljelemättä, monet sadot menivät hukkaan järkevän hoidon puutteessa. Kaikki ponnistukset tuntuivat liioilta, hyödyttömiltä ja seutu köyhtyi, tuli kuin autioksi, kun ei tunnettu eikä kunnioitettu auringon, elämän jumalan kaikkivaltiasta hedelmällisyyttä. Etenkin sen jälkeen kun kirkkoherra Cognasse oli saanut heikon pormestari Martineaun suostumaan kunnan pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, alkoi maan rappiotila selvästi tulla näkyviin. Muisteltiin vielä loistavaa juhlallisuutta, jossa opettaja oli kantanut verisellä sydämmellä koristettua kansallislippua, johon ottivat osaa juhlapukuiset virkamiehet ja suuri määrä pappeja kauniiden talonpoikaisnaisten joukossa, jotka onnellisina näyttivät uusia pukujaan. Mutta nyt vielä talonpojat odottivat Pyhältä Sydämmeltä hyviä vuoden tuloja ja toivoivat että hän erityisestä armosta häätäisi raesateen ja antaisi päivänpaistetta ja sadetta oikeassa määrässä. Ensimmäisinä päivinä Markus tunsi syvää surua kun hän kävelyretkillään Genevièven kanssa näki kaikkialla vallitsevan huolettomuuden ja kurjuuden, huonosti hoidetut pellot ja rappiolla olevat tiet. Eräänä aamuna joutuivat he retkellään Moreuxiin saakka ja siellä he tapasivat Mignotin, joka juuri oli asettumaisillaan asumaan synkkään kouluunsa, epätoivoissaan samoin kuin hekin maan kurjasta tilasta.
— Te, hyvät ystäväni, ette voi aavistaakaan millaisen hävityksen tuo hirveä Cognasse on saanut aikaan täällä! Jonvillessä hän vielä hiukan hillitsee itseään. Mutta tämän yksinäisen kylän kaksisataa asukasta ovat liian saitoja palkatakseen itselleen oman kirkkoherran ja tänne hän tulee kuin tuulispää kauhistuttaen kaikkia ja lyöden maahan kaikki. Kun sitten Chagnot tuli ja alkoi palvella häntä nöyränä käskyläisenä, hallitsivat he yhdessä ja ottivat pois vallan pormestari Saleurilta, joka oli tyytyväinen kun hänet vaan uudestaan valittiin jokaisessa vaalissa, joka jätti virkatoimensa sihteerin huoleksi ja joka antoi tämän kuljettaa itseään messuunkin, haluten siellä näyttää rikastuneen karjakauppiaan mahtavuutta, vaikka hän oikeastaan ei pitänyt papeista… Oi! kuinka hyvin ymmärrän surkuteltavan ja onnettoman Féroun kärsimykset, kuinka hyvin käsitän hänen raivostumisensa ja hulluuden puuskan, joka teki hänestä marttyyrin!
Vapisevalla liikkeellä Markus ilmaisi kuinka syvästi onnettoman Féroun muisto koski häneenkin.
— Niin, kun astuin tähän kurjaan kouluun näin heti hänen haamunsa edessäni. Hän kärsi täällä nälistyneenä, omaamatta muuta kuin pienen palkkansa, jolla hänen tuli elättää vaimonsa ja tyttärensä, hän kärsi siitä, että tunsi olevansa ainoa järkevä ja oppinut varakkaiden tyhmyrien joukossa, jotka halveksivat ja pelkäsivät häntä ikäänkuin voimaa, jonka he tunsivat nöyryyttävän heitä… Tämä selittää myöskin Chagnotin vaikutuksen pormestariin, joka tahtoi nauttia rauhassa korkojaan veltossa uneliaisuudessa tyydytettyään kaikki himonsa.
— Koko kunta on samanlainen, sanoi Mignot. Täällä ei ole ainoatakaan köyhää, jokainen maanviljelijä tyytyy leipään minkä saa pellostaan, ei järkevyydestä, vaan jonkunmoisesta itsekkäisyydestä, tietämättömyydestä ja laiskuudesta. Syynä siihen että he alinomaa ovat riidassa kirkkoherran kanssa on, että tämä heidän mielestään ei kohtele heitä kyllin kunnioittavasti, eikä pidä heille messuja ja juhlamenoja, joita heillä on oikeus vaatia. Chagnatin toimesta saatiin kuitenkin hiukan sopua aikaan ja on mahdotonta aavistaa mitä kaikkea täällä on sanottu ja tehty Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi… Tulokset ovat surkuteltavat, tullessani tänne oli koulu likainen kuin läävä, olisi luullut että Chagnotin perhe oli laskenut asuntoonsa kaikki seudun elukat ja minun täytyi ottaa eräs vaimo avukseni lipeällä pesemään ja siivoomaan kaikki.
Geneviève oli seisonut miettiväisenä, muistoihinsa vaipuneena.
— Oi! Férou raukka! Minä en ole aina kohdellut hyvin häntä ja hänen omaisiansa. Se on yksi tunnonvaivoistani. Kuinka voi korvata näin suuria kärsimyksiä ja onnettomuuksia? Me olemme vielä niin heikot ja vähälukuiset. Välistä joudun aivan epätoivoon.