Sitten hän äkkiä heräsi ja sanoi, painautuen hymyillen miestänsä vastaan:
— Niin, niin, hyvä Markukseni, älä toru minua, olen väärässä. Sinun täytyy antaa minulle aikaa tullakseni pelottomaksi ja moitteettomaksi niinkuin sinä… Me ryhdymme työhön ja pääsemme voitolle, se on päätetty.
Kaikki kolme tulivat iloisiksi ja Mignot, joka tahtoi lähteä saattamaan heitä, saapui keskustellen melkein Jonvilleen saakka. Tien varrella oli suuri nelikulmainen rakennus, Beaumontin Hyvän Paimenen haaraosasto, joka oli luvattu kunnalle silloin kuin se pyhitti itsensä Pyhälle Sydämmelle ja joka oli ollut toimessa useita vuosia. Kirkollinen maailma oli pitänyt suurta melua varallisuudesta, jonka tuollainen laitos epäilemättä tuottaisi kunnalle, kaikki talonpoikaistytöt saisivat paikan ja tulisivat taitaviksi työntekijöiksi; suurempi siveellisyys pääsisi vallalle, laiskat ja kylänkulkijat parantuisivat; syntyisi liike, joka ajan pitkään voisi synnyttää paikkakunnalle teollisuuden. Hyvä Paimen valmisti erityisesti Pariisin suuriin myymälöihin naisten hameita, housuja ja paitoja, kaikkia hienoja ja kauniisti koristettuja liinavaatteita. Kymmenkunnan sisaren johdon alla oli siellä kaksisataa työntekijää, jotka aamusta iltaan rasittivat silmiään komeiden, oudoissa juhlissa käytettävien alusvaatteiden valmistamisessa, joista juhlista tyttöraukoilla ehkä oli salaisia ja kiihkeitä unelmia; ja nämä kaksisataa pientä liinaompelijatarta olivat ainoastaan mitätön osa kaikista yhtä onnettomista palkkalaisista, sillä veljeskunnalla oli haaraosastoja kaikkialla Ranskassa, lähes viisikymmentätuhatta tyttöä työskenteli sen työpajoissa ja tuotti sille miljoonia, saaden itse tuskin mitään palkkaa, huonosti kohdeltuina ja huonosti ravittuina. Jonvillessä etenkin oli pettymys suuri, sillä ainoakaan kauniista lupauksista ei toteutunut, laitos oli kuin pohjaton kuilu, johon seudun viimeiset voimat katosivat. Maatalojen työntekijättäret menivät sinne kaikki tyyni, talonpojat eivät saaneet pitää tyttäriään, jotka halu päästä neidiksi viekoitteli keveään istumatyöhön. Pian he kuitenkin katuivat, ei voinut olla ankarampaa päivätyötä kuin pitkät tunnit liikkumattomana tarkassa ja huolellisessa työssä, vatsa tyhjänä, pää raskaana, kesällä unetta, talvella lämpimättä. Se oli vankila, jossa armeliaisuuden ja hyviä tapoja edistävän työn varjolla hirveimmällä tavalla käytettiin väärin naisen voimia, niin että hänen ruumiinsa murtui, ymmärryksensä tylsyi, ja hän muuttui vetojuhdaksi, jonka avulla koetettiin ansaita niin paljon rahaa kuin mahdollista.
Ja Jonvillessä tapahtui useita häväistyksiä, muuan tytöistä melkein kuoli kylmään ja nälkään, toinen tuli puolihulluksi ja kolmas heitettiin kadulle aivan rahattomana, oltuaan vuosikausia ankarassa työssä, kun hän vihdoin oli noussut vastarintaan uhaten sisaria huomiotaherättävällä oikeusjutulla.
Markus pysähtyi tiellä ja katseli suurta rakennusta, joka oli äänetön kuin vankila, kuollut kuin luostari ja jossa niin moni nuori elämä kuihtui, eikä mikään ylistänyt onnellista ja hedelmällistä työtä.
— Tämäkin on, sanoi hän, yksi kirkon voima, joka on niin yksinkertainen käytännössä. Se noudattaa uudenaikaisia vaatimuksia, lainaa meiltä aseet kukistaakseen meidät. Se on nykyään tehtailija, kauppias, kaikkia jokapäiväisen elämän tarpeita se valmistaa ja myy vaatteista pöytäviineihin saakka. Monet veljeskunnat ovat vain teollisuusyhtiöitä, jotka voivat tehdä työtä halvalla ne kun saavat työvoimansa melkein ilrnaseksi ja käyvät siten petollista kilpailua etukaupunkiemme pienten tehtailijoiden kanssa. Ansaitut miljoonat kootaan pimeisiin rahastoihin ja niiden avulla käydään meitä vastaan hävityssotaa, ne lisäävät miljardeja, jotka jo ovat veljeskuntien hallussa ja jotka vielä tekevät ne niin peljättäviksi.
Geneviève ja Mignot kuuntelivat. Syntyi raskas hiljaisuus illan rauhassa, laskevan auringon valaistessa vaaleanpunaisella loimollaan Hyvän Paimenen suljettua ja synkkää rakennusta.
— Kas niin, nyt näyttää siltä kuin minäkin joutuisin epätoivoon! jatkoi Markus iloisesti. He ovat vielä sangen mahtavat, se on totta. Mutta meillä on aseenamme kirja, alkeisopetuksen pieni kirja, joka levittää totuutta ja joka viimein on voittava heidän vuosisatoja vanhat valheensa… Nähkääs, Mignot, siinä on koko meidän vastustamaton voimamme. Turhaan he kokoovat tänne raunioita, hävittävät sen vähän minkä olimme saaneet aikaan: kunhan ryhdymme tiedon ja edistyksen työhön, niin voitamme takaisin menetetyn alan ja me kuljemme lakkaamatta eteenpäin veljellisyyden ja rauhan valtakuntaa kohti. Hyvän Paimenen vankila on kukistuva niinkuin muutkin vankilat, heidän Pyhä Sydämmensä on häviävä niinkuin antiikki Phallus ja muut kuolleiden uskontojen törkeät epäjumalat… Huomatkaa tämä, Mignot, jokainen oppilas, jolle opetatte totuutta, lisää oikeuden kansalaisten lukua. Työhön, työhön! voitto on varma, olkootpa vaikeudet ja kärsimykset matkan varrella kuinka vaikeat tahansa!
Tämä kaunis luottamuksen ja horjumattoman toivon huudahdus kaikui vapaasti yli korjattujen vainioiden, tyynessä auringonlaskussa, joka ennusti kirkasta huomispäivää. Mignot palasi rohkeana työhönsä Moreuxiin, samalla kuin Markus ja Geneviève ryhtyivät alkamaan työtänsä Jonvillessä.
Se oli vaivaloinen, lujaa tahtoa ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, sillä järjen avulla oli uudestaan päästävä voitolle, oli riistettävä pormestari, kunnallisneuvosto ja koko seutu itsepäisen kirkkoherran vallasta, joka viimeiseen saakka oli päättänyt taistella sen edestä. Kun uuden opettajan nimitys tuli tunnetuksi, kohautti apotti Cognasse suurinta ylenkatsetta osoittaen olkapäitään, sen sijaan että olisi ilmaissut vihaa ja pelkoa hänelle lähetetyn vaarallisen vastustajan johdosta. Hän alkoi kaikkialla sanoa että tuo voitettu, keskinkertainen ja epäsuosioon joutunut opettaja, joka Simonin jutussa oli menettänyt kunniansa, ei pysyisi puolta vuottakaan Jonvillessä, minne hänen esimiehensä olivat lähettäneet hänet tehdäkseen hänestä lopun, kun eivät yhdellä iskulla tahtoneet musertaa häntä. Sydämmessään apotti Cognasse ei varmaankaan ollut rauhallinen, hän tunsi miehen, joka totuuden rakkaudessaan oli niin tyyni ja vahva; sitä että hän selvästi ymmärsi vaaran osoitti varovaisuus ja kylmäverisyys, jota hän itse koetti noudattaa, peläten menettävänsä kaikki, jos hän niinkuin ennen antautuisi vihansa valtaan. Aivan odottamatta saatiin nähdä valtioviisaan ja ylpeän Cognassen jättävän itse Jumalan huoleksi vihollisensa kukistamisen. Hänen vanha palvelijansa Palmyre ei kyennyt noudattamaan isäntänsä mykkää ylenkatseellisuutta, niin että tämä eräänä päivänä julkisesti moitti häntä siitä että oli väittänyt uuden opettajan varastaneen hostian Mailleboisissa, häväistäkseen sitä oppilastensa nähden. Siitä ei ollut todistuksia, samoinkun ei siitäkään jutusta, että Markus muka oli lainannut helvetistä pahanhengen, joka hänen käskystään tuli seinän lävitse luokkaan ja auttoi häntä opetuksessa. Mutta suljettujen ovien takana kirkkoherra ja palvelijatar olivat sangen hyvässä sovussa, molemmat olivat tavattoman ahneet ja saidat, toinen keräsi niin paljon messuja kuin mahdollista, toinen piti kirjaa tuloista ja suuttui ellei rahaa kerääntynyt. Silloin alkoi apotti Cognassen puolelta salainen ja myrkyllinen taistelu, hän käytti kaikkia aseita kukistaakseen opettajan ja koulun ja saadakseen siten edeskinpäin hallita kuntaa, jonka keskuksena, ainoana uskonnollisena ja yhteiskunnallisena hallitsijana seurakunnan kirkon tuli pysyä.