Vuosi kului; Louise oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joka sunnuntai hän kävi Jonvillessä, vietti koko päivän isänsä ja äitinsä luona. Siellä hän usein kohtasi Josefin ja Sébastienin, jotka yhä olivat parhaita ystäviä ja tulivat yhdessä tervehtimään entisiä opettajiaan, Markusta ja Salvania. Usein myöskin Sarah seurasi veljeään Josefia, saadakseen viettää päivän raikkaassa ilmassa, rakkaiden ystävien luona. Hän oli kolme vuotta sitten tahtonut jäädä isovanhempiensa Lehmanien luo, joiden ompeluliikettä hän oli alkanut johtaa ja tehnyt sen niin toimeliaasti ja taitavasti että hiukan varallisuutta kasvoi kurjaan asuntoon Trou-kadunkin varrella. Osa ostajapiiristä oli palannut ja hän piti myöskin tilaukset Pariisin suuriin myymälöihin, otti lisää työntekijättäriä ja perusti heidän kanssaan jonkunlaisen osuusliikkeen. Rouva Lehmann oli kuollut ja vanhalla Lehmannilla, joka jo oli kuudenkymmenenviiden vuotias, ei ollut kuin yksi suru, se että hän oli liian vanha voidakseen toivoa näkevänsä Simonin kunnian puhdistamisen. Joka vuosi vietti hän muutamia päiviä viimemainitun luona Pyreneiden laaksossa; hän syleili tytärtään Rachelia, syleili Davidia ja palasi onnellisena siitä että oli tavannut kaikki kolme työssä rauhallisessa yksinäisyydessään, mutta samalla alakuloisena tuntiessaan että he eivät voineet saada onnea ennen kuin hirveä Rozanin päätös oli kumottu. Turhaan Sarah koetti taivuttaa häntä jäämään tyttärensä luo, hän tahtoi itsepäisesti pysyä pienessä kaupassaan, sanoen vielä voivansa hyödyttää pitämällä hänkin huolta liikkeestä. Tämän tähden saattoikin nuori tyttö joskus pitää lomaa, tuntiessaan itsensä väsyneeksi, jos edellisenä päivänä oli seurannut veljeään.
Tämä uusi lähentyminen, nämä hauskat yhteiset retket saivat aikaan aavistetut avioliitot. Siitä saakka kun he lapsena olivat yhdessä leikkineet, olivat nuo kaksi kaunista paria alinomaa tavanneet toisensa, ikäänkuin rakkauden yhdistäminä. Ensin tuli kysymys Sébastienin ja Sarahin häistä, joiden ilmoittaminen ei ketään hämmästyttänyt. Tuumattiin vain että jos Milhommen poika nai Simonin tyttären, äitinsä ja ennen kaikkea tätinsä suostumuksella, niin oli se taas uusi merkki muuttuneista ajoista. Mutta kun sitten häät siirrettiin muutamia kuukausia eteenpäin, niin että Louise ja Josef voisivat viettää omansa yhtaikaa, alkoi Maillebois tulla hiukan levottomaksi; sillä tällä kertaa oli kysymyksessä tuomitun poika ja hänen rohkeimman puolustajansa tytär, poika, joka oli apuopettajana samassa koulussa, missä hänen isänsä oli joutunut tappiolle ja tytär, joka myöskin oli apuopettajana entisen opettajansa neiti Mazelinen luona; ja jännitystä lisäsi vielä se seikka että jokainen koetti arvata mitä rouva Duparque, Louisen äidinäidinäiti sanoisi tällaisesta liitosta. Kihlattujen onni, heidän ihanat retkensä sunnuntaisin Jonvillen köyhään kouluun, entiset tuskalliset taistelut ja entinen sankarillisuus, jotka heissä ikäänkuin yhtyivät, liikuttivat pian sydämmiä, saivat hiukan rauhaakin aikaan asukasten mielissä. Mutta uteliaisuudella kuitenkin odotettiin ottaisiko isoäiti Louisen vastaan pienessä talossaan Kapusiinitorin varrella, josta hän ei kolmeen vuoteen ollut astunut ulos. Häät lykättiin vielä kuukausi eteenpäin, rouva Duparquen päätöstä odotettaessa.
Louise oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän vieläkään ollut käynyt ripillä ja oli suostuttu että ei kumpaistakaan paria vihittäisi kirkossa. Turhaan hän kirjoitti rouva Duparquelle, hän rukoili tätä aukaisemaan ovensa, saamatta edes vastausta. Tämä ovi ei ollut auennut Genevièvelle eikä hänen lapsilleen sen päivän jälkeen, jolloin he olivat palanneet puolison ja isän luo. Isoäiti oli lähes kolme vuotta pitänyt hirveän valansa, elänyt kuin luostarissa, ilman perhettä, yksin Jumalansa kanssa. Geneviève oli tosin koettanut lähestyä häntä, sillä häneen koski syvästi että tuo kahdeksankymmenen vuotias nainen vietti niin hiljaista ja synkkää elämää. Häntä oli aina kohdannut taipumaton itsepäisyys. Ja kuitenkin Louise tahtoi koettaa vielä kerran, lohduttomana kun ei kaikki hänen omaisensa ottaneet osaa hänen onneensa.
Eräänä iltana päivän laskiessa soitti hän siis kelloa pienessä talossa, joka jo oli hämärään verhoutunut. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei kuulunut mitään soittoa; kellonauha oli varmaankin katkaistu. Silloin uskalsi hän kolkuttaa ovea ensin varovasti, sitten voimakkaammin. Vihdoin kuului pientä kolinaa, oviluukku oli varmaankin aukaistu, aivan niinkuin muutamissa luostareissa.
— Tekö siellä olette Pélagie?… kysyi Louise. Vastatkaa minulle.
Hänen täytyi painaa korvansa melkein luukkua vasten voidakseen kuulla palvelijattaren kumean, melkein tuntemattomaksi muuttuneen äänen.
— Menkää tiehenne, menkää tiehenne, rouva käskee teidän mennä heti tiehenne.
— Ei. Pélagie, minä en mene. Sanokaa isoäidille että en lähde täältä ovelta ennenkun hän itse tulee vastaamaan minulle.
Hän odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin. Tuontuostakin hän kolkutti hiljaa, kunnioittavasti ja hellästi mutta samalla itsepäisesti. Äkkiä luukku aukesi taas, mutta jyristen ja peljättävä, ikäänkuin maanalainen ääni huusi:
— Miksi tulet tänne?… Sinä olet kirjoittanut minulle uudesta kauhistuksesta, avioliitosta, joka tappaa minut häpeään!… Mitä hyödyttää siitä puhuminen? Voitko sinä mennä naimisiin? Oletko käynyt ripillä? Et, vai kuinka? Sinä olet tehnyt pilkkaa minusta, sinun piti mennä ripille täytettyäsi kaksikymmentä vuotta ja nyt sinä varmaankin olet päättänyt olla sitä koskaan tekemättä… Mene siis tiehesi, minä olen kuollut sinulle.