Louise, joka oli kauhistuksissaan ja vapisi ikäänkuin kuoleman hengähdys olisi pyyhkäissyt hänen kasvojaan, ehti kuitenkin huutaa:
— Isoäiti, minä odotan vielä, palaan tänne kuukauden kuluttua.
Mutta luukku paiskattiin raivokkaasti kiinni, pieni, pimeä ja äänetön talo näytti vaipuvan mustaan yöhön.
Viimeisenä viitenä vuotena oli rouva Duparque vähitellen katkaissut kaikki siteet maailman kanssa. Rouva Berthereaun kuoleman ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän ensin ainoastaan kieltäytynyt vastaanottamasta omaa perhettään ja seurustellut yksinomaan hurskasten ystävättärien, munkkien ja tuttujen pappien kanssa. Saint-Martinin uusi kirkkoherra, apotti Coquard oli ankara, synkkäuskoinen pappi, jonka uhkauksia ja kertomuksia palavasta helvetistä, tulikuumista pihdeistä ja kiehuvasta öljystä hän mielellään kuunteli. Hänet näki aamusta iltaan matkalla seurakunnan kirkkoon, Kapusiinien luo tai jonnekin missä pidettiin jumalanpalveluksia tai juhlallisuuksia. Sitten hän alkoi käydä ulkona vähemmän ja vähemmän, lopuksi hän ei koskaan enää astunut kynnyksensä yli, oli ikäänkuin pimeys ja hiljaisuus vähitellen olisivat haudanneet hänet. Eräänä päivänä pienen talon akkunaluukutkin, jotka tähän saakka aamuin illoin oli aukaistu ja suljettu, pysyivät kiinni: ja rakennuksen katuseinä oli tullut sokeaksi, talo oli kuin kuollut, sieltä ei enää näkynyt mitään valoa, ei kuulunut ainoatakaan elonmerkkiä. Sitä olisi voinut luulla asumattomaksi, autioksi, ellei sinne pimeän tultua olisi varovasti pujahtanut joitakuita pappeja ja munkkeja. Apotti Coquard, isä Theodosius, joskus itse isä Crabotkin kävivät häntä tervehtimässä. Pieni omaisuus, kaksi tahi kolmetuhatta markkaa, jotka hän oli päättänyt lahjoittaa puoleksi Valmarien kollegiolle ja kapusiinien kappelille, ei ehkä olisi riittänyt selittämään heidän uskollisuuttaan rouva Duparquea kohtaan: joksikin syyksi siihen oli myös otaksuttava hänen yksinvaltaista luonnettaan, joka taivutti tahtonsa mukaan mahtavammatkin henkilöt, levottomia kun olivat, tietäessään hänet kykeneväksi kaikenlaisiin hurjuuksiin. Kerrottiin hänelle luvatun että hän saisi kuulla messun ja käydä ripillä omassa kodissaan ja sentähden hän varmaankaan ei enää käynyt ulkona, koska hän hurskautensa voimalla oli pakoittanut itse Jumalan tulemaan luokseen, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua Jumalan luokse. Katujen, ohikulkevien, koko tuon jumalattoman ajan ja pyhän kirkon kukistumisen näkeminen tuotti hänelle sellaista tuskaa että hän, niin väitettiin, antoi sulkea akkunaluukut ja tukkia kaikki raot, jotta ei ainoakaan melu, ei ainoakaan valonsäde ulkoa tunkeutuisi hänen huoneeseensa.
Se oli viimeinen käänne. Hän vietti päivät päästään rukouksissa. Hänestä ei enää ollut kylliksi se että hän oli eronnut jumalattomasta ja tuomitusta perheestään, hän pelkäsi omankin autuutensa olevan vaarassa, pelkäsi olevansa vastuunalainen omaistensa kadotuksesta. Hänen tyttärensä, rouva Berthereaun jumalaton vastarinta kuolinvuoteella vaivasi häntä, saattoi hänet uskomaan että onneton oli joutunut kiirastuleen, ehkäpä helvettiinkin. Sitten tuli Genevièven lopullinen lankeaminen, Genevièven, jota pahahenki oli kiusannut niin että hän oli palannut takaisin erehdykseensä ja saastaisuuteensa. Ja kaiken tämän lisäksi vielä Louise, täydellinen pakana ja jumalanpilkkaaja, joka oli hyljännyt Jesuksen taivaallisen ruumiinkin. Molemmat jälkimmäiset kuuluivat ruumiineen ja sieluineen saatanalle; ja joskin hän antoi lukea messuja ja polttaa vahakynttilöitä vainajan sielun autuudeksi, oli hän jättänyt molemmat elossa olevat vihan ja rangaistuksen Jumalan oikeudenmukaiselle kostolle alttiiksi. Mutta hänen levottomuutensa ja tuskansa olivat siitä huolimatta ankarat, hän kysyi itseltään miksi taivas rankaisi häntä näin hänen jälkeentulevaisissaan, hän koetti huomata siinä hirveän koettelemuksen, josta hänen pyhyytensä kohoaisi kirkkaana, voitokkaana. Taloonsa sulkeumista, kokonaan uskonnon harjoituksiin pyhitettyä elämäänsä piti hän välttämättömänä sovitusuhrina, josta hän saisi palkakseen iankaikkisen autuuden. Hän kärsi näin sukunsa hirveän synnin, vapaamielisyyteen syypäiden naisten tähden, jotka kolmessa polvessa olivat eronneet kirkosta, joutuakseen vihdoin inhimillisen veljellisyyden mielettömään uskontoon. Ja tahtoen sovittaa kirottujen jälkeläistensä uskottomuuden, piti hän kunnianaan itse nöyryytyksen, tahtoi elää ainoastaan palvellakseen Jumalaa ja inhoten saastaista sukupuoltaan halusi hän ainoastaan rangaista sitä, tappamalla senkin vähän, mitä hänessä vielä oli jälellä naisesta.
Hän muuttui vähitellen uskossaan niin ankaraksi ja synkäksi että nekin muutamat papit ja munkit, jotka vielä sitoivat hänet maailmaan, vähitellen väsyivät. Hän tunsi kyllä kirkon alennustilan, hän huomasi katolilaisuuden kukistuvan tuon saatanallisen ajan ponnistuksista ja hän vetäytyi pois elämästä pannakseen vastalauseen saatanan voittoa vastaan, kieltäytymällä näkemästä sitä. Ehkä hänen kieltäymyksensä, se, mitä hän piti marttyyrisuutenaan, antaisi uutta voimaa Kristuksen sotureille. Hän tahtoi että he olisivat olleet yhtä kiivaita, yhtä päättäväisiä ja ankaria kuin hänkin, että he hänen esimerkkiä noudattaen olisivat tarkasti pitäneet kiinni opinlauseista, taistelleet tulella ja miekalla uskottomia vastaan ja auttaneet hävityksen Jumalaa valloittamaan kansansa takaisin ukkosen iskuilla. Hän ei ollut enää koskaan tyytyväinen, hänen mielestään isä Crabot, isä Theodosius ja itse synkkä apotti Coquardkin olivat aivan liian laimeita. Hän soimasi heitä siitä että tekivät myönnytyksiä, inhoittavalle maailmalliselle hengelle, sanoi heidän omin käsin jouduttavan kirkon häviötä sovittamalla Jumalan ajan maun mukaan. Hän määräsi heille heidän velvollisuutensa, yllytti heitä julkiseen ja hurjaan taisteluun. Yksinäisyys oli tehnyt hänet melkein hourupäiseksi, eikä hän koskaan tuntenut tyydytystä, ankarista katumustöistä huolimatta, joita he määräsivät hänelle. Isä Crabot väsyi ensiksi tähän kummalliseen katumuksentekijään, joka kahdeksankymmenenkolmen vuotiaana oli niin ankara itseään kohtaan ja jonka katolilainen suvaitsemattomuus tuomitsi hänen veljeskuntansa pitkät ponnistukset verenvuodatuksen ja polttorovioiden hirveän Jumalan ihmistyttämiseksi. Hän alkoi käydä harvemmin ja lakkasi vihdoin kokonaan tulemasta, pitäen epäilemättä toivomaansa perinnönosaa liian vähäpätöisenä alinomaa antautuakseen vaaroihin, joihin seurustelu tuollaisen hurjan uskovaisen kanssa hänet saattoi. Muutamien kuukausien kuluttua apotti Coquard vuorostaan katosi, ei halpamaisesta ikävyyksien pelosta, vaan siksi että kaikki hänen keskustelunsa vanhan rouvan kanssa muuttuivat ankariksi taisteluiksi. Hän tahtoi säilyttää itsellään papillisen kaikkivaltansa, ollen luonteeltaan yhtä despoottinen ja taipumaton kuin rouva Duparquekin; ja eräänä päivänä hän suuttui, ei enää tyytynyt vaihtuneihin osiin eikä suostunut kuuntelemaan kuinka nainen pauhasi Jumalan nimessä ja soimasi häntä toimettomuudesta, samalla kun hän itse seisoi nolona kuin rikoksesta tavattu kurja syntinen. Ja sitten nähtiin lähes vuoden ajan isä Theodosiuksen yksin hämärässä pujahtavan pieneen, äänettömään ja suljettuun taloon Kapusiinitorin varrella.
Isä Theodosiuksesta rouva Duparquen vaatimaton omaisuus varmaankin oli hyvä paremman puutteessa, sillä ajat olivat huonot pyhälle Antonius Padualaiselle. Turhaan hän levitti uusia hintaluetteloja, rahalaatikot eivät enää täyttyneet, niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän oli antanut hänen ylhäisyytensä Bergerotin siunata pyhimyksen luita sisältävän arkkusen. Silloin ihmearpajaiset kiihoittivat joukkoja, kaikki sairaat, laiskat ja köyhät toivoivat voittavansa taivaalta onnen muutamalla pennillä. Mutta sitä mukaa kuin koulu levitti yhä enemmän totuutta ja järkeä tulivat ostajat harvinaisemmiksi, kapusiinien kappelissa käyty halpamainen kauppa näyttäytyi häpeällisessä järjettömyydessään. Isä Theodosiuksen toinen neronleimaus, paradiisin paneminen hypoteekkiobligatsiooneille oli taas hetkeksi kiihoittanut heikkoja ja kärsiviä, jotka niin innokkaasti halajavat onnea edes haudan tuolla puolla, koska maa on heille niin julma; ja useita kuukausia oli petettyjen raha taas virrannut kappeliin. Vihdoin oli isä Theodosius, nähdessään kasvavan uskottomuuden ja huomatessaan kuinka vaikea oli saada kaupaksi obligatsiooneja, saanut vielä kolmannen neronleimauksen, keksinyt pienet, yksityisille varatut puutarhat autuaiden alati kukkivilla kedoilla. Oli kysymys ihanista alueista ijäisyydessä, joissa oli kauneimpia ruusuja ja liljoja, silmien iloksi sovitettuja siimeksiä sekä erinomaisen puhtaita ja kirkkaita lähteitä. Pyhän Antonius Padualaisen avulla saattoi niitä tilata edeltäpäin, hankkia sellaisen itselleen iankaikkiseksi omaisuudeksi: mutta tämä oli tietysti sangen kallista, etenkin jos tahtoi jotain laajempaa ja mukavampaa; niitä oli nimittäin kaiken hintaisia, komeuden, aseman, enkelien ja Jumalan läheisyyden mukaan. Kaksi vanhaa rouvaa oli jo jättänyt omaisuutensa perinnöksi kapusiineille, jotta ihmeitätekevä pyhimys varaisi heille parhaimmat käytettävinä olevista puutarhoista, toinen halusi vanhojen ranskalaisten puistojen tapaisen, toinen taas jotain runollisempaa, labyrinttejä ja putouksia. Rouva Duparquenkin kerrottiin jo valinneen itselleen kultaluolan taivaansinisen vuoren kupeessa, myrtti- ja laakerilehdossa.
Isä Theodosius yksin kävi siis yhä hänen luonaan, kärsien hänen huonot tuulensa, palaten aina takaisin silloinkin kun vanha rouva oli ajanut hänet luotaan, raivostuneena hänen laimeudestaan ja nöyrästä alistumisestaan kirkon vihollisten voittoon. Vihdoin oli hän saanut talon avaimenkin, joten hän pääsi sisään milloin tahtoi, tarvitsematta soittaa kauan aikaa niinkuin usein oli tapahtunut, sillä Pélagie raukka oli tullut kuuroksi, eikä aina tullut aukaisemaan. Silloin nuo kaksi yksinäistä naista leikkasivat poikki kellonauhan; mihinkä he tarvitsivat tuota sidettä ulkomaailman kanssa? ainoalla elävällä olennollahan, jonka he vielä ottivat vastaan, oli avain, eikä heidän enää tarvitsisi kuulla hermostuttavaa kellonsoittoa, johon he eivät tahtoneet vastata. Pélagie oli tullut yhtä hurjaksi ja suvaitsemattomaksi kuin emäntänsä, ahdas uskonnollisuus oli tylsyttänyt hänet. Hän oli ensin lakannut keskustelemasta kauppiaiden kanssa ja kulkiessaan kaupungissa hiipinyt kuin varjo pitkin seiniä. Sitten hän oli alkanut käydä ostoksilla ainoastaan kahdesti viikossa, hänen emäntänsä ja hän kun olivat tuominneet itsensä syömään kovaa leipää ja vihanneksia, aivan niinkuin erakot luolissaan. Ja nyt toivat kauppiaat itse lauvantaisin päivän laskettua heille ruokaa korissa, jonka he seuraavana lauvantaina saivat takaisin tyhjänä sekä vanhaan sanomalehtipalaseen käärityn rahan. Mutta Pélagiella oli suuri suru veljenpojastaan Polydorista, joka oli päässyt palvelijaksi erääseen luostariin Beaumontissa ja joka tuontuostakin kauhistutti häntä hirveillä uhkauksilla saadaksensa rahaa. Hän pelkäsi poikaa niin että ei uskaltanut jättää häntä oven ulkopuolelle, tietäen että hän voisi saattaa koko kaupungin raivoon, särkeä oven ja tunkeutua sisään, ellei hän heti aukaisisi. Mutta kun Polydor oli päässyt sisään pelkäsi Pélagie vielä enemmän, tietäen hänet kykeneväksi mihin tahansa, jos hän kieltäisi häneltä kymmenen markkaa. Kauan aikaa oli hänen lempiunelmansa ollut käyttää kaikki säästönsä, noin kymmenentuhatta markkaa, hankkiakseen niillä taivaallista autuutta toisessa maailmassa; ja syynä siihen että hän vielä viivytteli, että aarre yhä oli kätkettynä hänen olkipatjaansa oli että hän vielä epäili mikä tapa olisi paras ja tehokkain, alituiset sielumessut, vaiko pieni vaatimaton puutarha hänen emäntänsä komean puutarhan vieressä. Silloin tapahtui onnettomuus: eräänä iltana oli hänen täytynyt päästää sisään Polydor, konna ei tappanut häntä, vaan särki kaikki huonekalut, halkaisi lopuksi patjan päällisen ja pakeni, mukanaan kymmenentuhatta markkaa. Pélagie oli kaatunut sängyn eteen ja ulvoi epätoivosta nähdessään roistomaisen sukulaisensa vievän mukanaan tuon siunatun rahan, jolla hän oli toivonut saavansa pyhältä Antonius Padualaiselta iankaikkisen autuuden. Joutuisiko hän nyt kadotukseen kun ihmearpajaiset olivat hänelle suljetut? Hän kuoli siitä kaksi päivää myöhemmin, ja isä Theodosius löysi hänen kylmän ruumiinsa alastomalta ja likaiselta ullakolta, jonne munkki oli mennyt katsomaan levottomana ja hämmästyneenä, kun ei vanhaa palvelijaa missään näkynyt. Hänen täytyi pitää huolta kaikesta, hommata hautajaiset, järjestää pienen, suljetun talon ainoan asukkaan elämä, nyt kun hänellä ei enää ollut ketään, joka hoitaisi ja palvelisi häntä.
Rouva Duparque oli useita viikkoja ollut pakoitettu pysymään vuoteessaan, hänen jalkansa kun eivät enää kannattaneet. Mutta vuoteessakin hän yhä istui sangen suorana ja korkeana, pitkät, syvien säännöllisten ryppyjen uurtamat kasvot liikkumattomina, ohuet huulet kokoonpuristettuina. Henkiheitollaan hän vielä hallitsi itsevaltiaasti tyhjää, äänetöntä ja synkkää taloa, josta hän oli karkoittanut omaisensa ja jossa nyt oli kuollut ainoa olento, jonka hän suvaitsi luonaan. Ja kun isä Theodosius, palattuaan Pélagien hautajaisista, koetti puhutella häntä saadakseen tietää hänen aikomuksensa, millä tavoin hän tahtoi järjestää elämänsä, ei hän saanut edes vastausta. Isä Theodosius koetti vielä aivan neuvottomana, hän tarjoutui lähettämään sairaan luo jonkun sisaren: sillä eihän hän voinut itse pitää huolta itsestään, hoitaa taloutta ja laittaa ruokaa, koska hän ei edes päässyt ylös vuoteeltaan. Silloin vanha rouva suuttui, murisi kuin kuolettavan haavan saanut eläin, joka ei salli rauhaansa häirittävän. Epäselviä sanoja pääsi hänen kurkusta, kaikki olivat pelkureita, kaikki pettivät Jumalansa, kaikki olivat nautinnonhimoisia, jotka hylkäsivät kirkon etteivät itse musertuisi sen holvien alle, Nyt isä Theodosius suuttui vuorostaan ja läksi pois, luvaten seuraavana päivänä palata katsomaan, eikö hän silloin olisi järkevämpi.
Yksi yö ja yksi päivä kuluivat näin, kapusiinien esimies tuli takaisin vasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, hämärässä. Yhden yön ja yhden päivän rouva Duparque oli yksin, aivan yksin pimeässä huoneessaan, jonka luukut oli vedetty eteen ja raot akkunoissa ja ovissa tukittu, niin että ei pienintäkään ääntä, ei pienintäkään valonsädettä päässyt sinne tunkeutumaan. Kauan aikaa hän oli tätä halunnut, katkaisten kaikki siteet itsensä ja omaistensa välillä, vetäytyen pois maailmasta, pannakseen vastalauseensa tuota kauheata yhteiskuntaa vastaan, jossa synti hallitsi. Antauduttuaan kokonaan kirkolle ja tuntien oman sukupuolellisen kelvottomuutensa, oli hän kuitenkin huomannut että papeilta puuttui taisteleva usko, että munkeilla ei ollut sankarillista rohkeutta ja että kaikki olivat maallismielisiä ja nautinnonhimoisia. Ja hän oli ajanut heidät vuorostaan ulos, oli jäänyt yksin Jumalan kanssa, leppymättömän ja itsepäisen Jumalansa, joka hallitsi itsevaltiaasti hävittäjänä ja kostajana. Valo oli kuollut, elämä oli kuollut, tuossa synkässä ja kylmässä, kaikkialta suljetussa haudassa istui vielä kahdeksankymmenen vuotias nainen yksin vuoteellaan jäykkänä, silmät tuijottaen pimeään, odottaen että hänen kateellinen Jumalansa veisi hänen sielunsa, näyttääkseen laimeille uskovaisille kuinka oikean kristityn oli kuoltava. Kun isä Theodosius illan suussa saapui, huomasi hän suureksi ihmeekseen että ovi vastusti, ei auennut. Avain kääntyi kuitenkin lukossa, olisi luullut että salpa oli vedetty eteen. Mutta kuka olisi vetänyt sen? ketään ei ollut talossa, eikä sairas voinut nousta vuoteeltaan. Hän teki vielä turhia ponnistuksia, alkoi vihdoin pelätä ja riensi pormestarin virastoon kertomaan asian laidan, tuntien että ei ollut hyvä ottaa omalle vastuulleen enempää. Vietiin heti sana Louiselle, neiti Mazelinen luo ja sattumalta olivat Markus ynnä Geneviève juuri saapuneet Jonvilleen, levottomina viimeisten uutisten johdosta.