Koko perhe läksi Kapusiinitorille. Kun ei ovi vieläkään auennut, kutsuttiin lukkoseppä, joka selitti ettei hän voinut mitään toimittaa, koska salpa nähtävästi oli vedetty eteen. Täytyi lähettää noutamaan muuraria, joka irroitti saranat vasarallaan. Äänetön talo kumahti jokaisesta iskusta kuin muurattu hauta. Ja oven auettua astuivat Markus ja Geneviève sekä Louise kylmän väristyksen valtaamana tuohon kotiin, josta heidät oli ajettu pois. Siellä vallitsi jäinen kosteus, he eivät tahtoneet saada kynttilää syttymään. Korkealla vuoteella he tapasivat rouva Duparquen ruumiin yhä suorana, nojautuneena tyynyjä vasten, pitkillä, laihoilla sormillaan puristaen suurta ristiinnaulitun kuvaa. Hän oli varmaankin yli-inhimillisellä ponnistuksella päässyt vuoteestaan ja käynyt panemassa salvan eteen, jotta ei kukaan ihminen, ei edes pappi, pääsisi häiritsemään hänen viimeistä yhteyttään Jumalansa kanssa. Sitten oli hän palannut takaisin vuoteeseensa ja kuollut. Isä Theodosius oli heittäytynyt vavisten polvilleen ja koetti sopertaa rukousta. Mutta hän oli yhä kauhistunut, sillä hän ymmärsi että tämä ei ollut ainoastaan hirveän vanhan naisen kuolema, naisen, joka oli ollut jylhän suuri leppymättömässä uskossaan, vaan että se oli myös koko suvaitsemattoman taikauskon ja valheen uskonnon loppu. Markus, jonka syliin Geneviève ja Louise kauhistuneina olivat paenneet, tunsi ikäänkuin raikkaan tuulahduksen; ijäisen elämän syntyvän tästä kuolemasta.
Hautajaisten jälkeen, jotka perhe jätti apotti Coquardin toimeksi, ei löydetty mitään vainajan laatikoista, ei testamenttia, eikä minkäänlaisia arvopapereita. Isä Theodosiusta ei voitu epäillä niiden anastamisesta, hän kun ei enää ollut käynyt talossa. Oliko vainaja eläessään lahjoittanut kaikki hänelle tai muille? Vai oliko hän hävittänyt ne, tehdäkseen tyhjäksi nuo katoavat tavarat, joita hän ei tahtonut suoda omaisilleen? Tätä arvoitusta ei voitu koskaan selittää, ei penniäkään löydetty. Jäi siis ainoastaan pieni talo, joka myytiin ja josta saadut rahat Geneviève antoi jakaa köyhille, sanoen siten tahtovansa noudattaa isoäitinsä varmaa tahtoa.
Palattuaan kotiin hautajais-iltana heittäytyi hän miehensä kaulaan ja aukaisi hänelle sydämmensä syvästi liikutettuna.
— Jos tietäisit… Kun sain kuulla isoäidin olevan aivan yksin, niin uljaana ja suurena itsepäisessä uskossaan, aloin taas horjua. Niin, kysyin itseltäni, eikö oikea paikkani ollut hänen luonaan, olinko tehnyt hyvin jättäessäni hänet… Minkä sille voin? minä en koskaan tule terveeksi, aina on olemukseni pohjalle jäävä jotain entisestä uskostani… Mutta, suuri Luoja! kuinka kamala olikaan tuo kuolema, ja kuinka oikeassa oletkaan halutessasi elämää, tahtoessasi vapauttaa naisen ja korottaa hänet oikeaan asemaansa, miehen vertaiseksi ja toveriksi, rakastaessasi kaikkea hyvää, kaikkea totta ja kaikkea oikeaa!
Kuukausi myöhemmin vihittiin molemmat parit siviiliavioliittoon, Louise nai Josefin ja Sarah Sébastienin. Markus näki siinä alun voittoon. Tulevaisuuden vilja, joka niin suurella vaivalla oli kylvetty vainojen ja häväistysten keskellä, iti ja orasti jo.
II.
Vuodet kuluivat, kuudenkymmenen vuotias Markus jatkoi työtään, horjumattomana, kiihkeästi rakastaen totuutta ja oikeutta, niin kuin suuren taistelun alussa. Eräänä päivänä kun hän oli pistäytynyt Beaumontiin Delbosia tapaamaan, huudahti tämä hänet nähdessään:
— Kuulkaa, mikä kummallinen yhteensattumus minua kohtasi… Eräänä iltana palasin kotiin pimeän tultua ja huomasin muutamia askeleita edelläni Jaffres-kadulla teidän ikäisenne, kurjan ja nälistyneen näköisen miehen… Ja Gambettakadun kulmassa sijaitsevan leipurinakkunan valossa luulin tuntevani ystävämme Gorgiaan.
— Mitä, Gorgiaan?
— Aivan niin, veli Gorgiaan, ei enää munkin kaapussa, vaan vanhassa tahraisessa takissa hiipien pitkin seiniä varovaisesti kuin vanha, nälkäinen susi… Hän on ehkä salaa palannut kaupunkiin ja elää jossain pimeässä sopessa, koettaen vielä peloittaa entisiä rikostovereitaan ja saada heistä jotain hyötyä.