Hämmästynyt Markus epäili koko asiaa.
— Te olette varmaankin erehtynyt. Gorgias on siksi arka nahastaan että ei hän tule Beaumontiin, josta hän heti joutuisi kaleereihin, kun me vaan jonkun uuden todistuskappaleen avulla saisimme Rozanin päätöksen kumotuksi.
— Siinä olette väärässä, ystäväni, selitti Delbos. Miehellä ei enää ole mitään peljättävää, rikos vanhentuu kymmenessä vuodessa, ja pikku Zéphirinin murhaaja voi nyt levollisesti kulkea keskellä päivää… On kuitenkin mahdollista että olen erehtynyt. Gorgiaan palaaminen ei sitä paitsi missään suhteessa meitä liikuttaisi, sillä eihän meillä ole mitään hyvää tai hyödyllistä häneltä odotettavana.
— Ei mitään. Hän on valehdellut niin paljon, että jos hän puhuisi, valehtelisi hän vieläkin… Kauan toivottu, ja kauan etsitty totuus ei voi tulla ilmi hänen kauttaan.
Tuon tuostakin kävi Markus näin Delbosin luona keskustelemassa ainaisesta Simonin jutusta, joka niin monta vuotta syövän tavoin oli kalvanut maan sydäntä. Turhaa oli sitä kieltää, olla siitä puhumatta, paha teki siitä huolimatta hävitystyötään, niinkuin salainen myrkky, elämän turmelija. Kaksi kertaa vuodessa David jätti autiot vuorensa ja riensi tapaamaan Delbosia ja Markusta, sillä hän ei ollut, armahduksesta huolimatta, hetkeksikään lakannut ponnistuksistaan saada veljensä syyttömäksi julistetuksi. He kolme olivat horjumattomasti vakuutetut siitä että he kerran saisivat kumotuksi hirveän päätöksen ja juttu loppuisi välttämättömästi viattoman voitoksi; mutta niinkuin muinoin, ennen ensimmäistä tarkastusta, niin he nytkin saivat taistella selviämättömien valheiden keskellä. Heidän ensin jonkun aikaa oltua kahden vaiheella, mitä jälkiä oli seurattava, valitsivat he entisen presidentin Gragnonin uuden rikoksen, jota he Rozanissa olivat aavistaneet ja josta he nyt olivat varmat. Gragnon oli aivan yksinkertaisesti taas käyttänyt vanhaa keinoaan, laitonta tiedonantoa: mutta nyt ei ollut kysymyksessä, niinkuin Beaumontissa Simonin kirje, kuuluisan kirjoituskaavan nimimerkillä varustettu, väärennetty jälkikirjoitus; vaan erään työmiehen kirjoittama tunnustus, joka työmies muka oli valmistanut Mailleboisin opettajalle väärän sinetin ja joka eräässä sairaalassa ennen kuolemaansa oli antanut sen muutamalle sisarelle. Gragnon oli varmaankin Rozanissa kulkenut tuo tunnustus taskussaan ja tarkoittanut sitä, puhuessaan kumoamattomasta todistuksesta, jonka hän toisi esiin, jos hänet pakotettaisiin äärimmäisyyteen, näyttäen tai antaen muiden näyttää sitä muutamille valamiehille, uskovaisille ja yksinkertaisille, ja sanoen että ei hän mitenkään tahtoisi julkisesti sotkea pyhää sisarta häväistykseen. Tämä selitti kaikki, asetti parempaan valoon valamiesten halpamaisen käytöksen heidän toistamiseen tuomitessaan syyttömän: nuo miehet, joiden ymmärrys oli keskinkertainen ja rehellisyys välttävä, olivat noudattaneet salaisia syitä, petettyinä omissatunnoissaan, aivan samoinkuin ensimmäiset valamiehet Beaumontissa. Markus ja David muistivat vielä muutamia valamiesten tekemiä kysymyksiä, jotka heistä olivat tuntuneet naurettavilta. Nyt he ymmärsivät, valamiehet viittasivat kumoamattomaan todistuskappaleeseen, jota salaa oli näytelty ja josta oli viisainta olla mainitsematta! Ja niin he olivat tuominneet. Delbos perusti siis toimensa tähän uuteen tosiasiaan, koetti hankkia laillista todistusta toisesta rikoksellisesta osanannosta, jonka avulla he heti saisivat päätöksen kumotuksi. Mutta vaikeampaa tehtävää heillä tuskin olisi saattanut olla ja kaikki kolme olivat vuosikausia turhaan ponnistaneet voimiaan löytääkseen varmaa, ratkaisevaa todistusta. Yksi ainoa toivo heillä enää oli jälellä, erästä valamiehistä, entistä lääkäriä nimeltä Beauchamp, oli, niin sanottiin, tunnonvaivat alkaneet runnella niinkuin muinoin arkkitehti Jacquiniä, hän oli nimittäin päässyt varmuuteen siitä että sairaalassa kuolleen työmiehen luultu tunnustus oli törkeä väärennys. Hän ei tosin itse ollut klerikaalinen, mutta hänellä oli ankaran uskonnollinen vaimo, jolle hän ei tahtonut tuottaa surua keventämällä omaatuntoaan. Täytyi siis odottaa.
Sitä mukaa kuin vuodet vierivät muuttui aika yhä suotuisammaksi. Laaja yhteiskunnallinen kehitys tapahtui ja sen suuret tulokset alkoivat ilmaantua opinlauseista vapautuneen, voittoisan maallikko-opetuksen kautta. Koko Ranska uudistui, aivan uusi kansa kohosi tuhansista kunnankouluista, halvat alkeisopettajat saivat aikaan sen ihmeen, että loivat kansan uudelleen, tulevia, totuuden ja oikeuden suuria tehtäviä varten. Kaikki oli lähtevä koulusta, se oli äärettömien edistysten hedelmällinen pelto, siitä sai alkunsa jokainen uudistus, jokainen askel veljellisyyttä ja rauhaa kohden. Se, mikä eilen oli tuntunut mahdottomalta, kävi helposti paremman, valheen ja erehdysten vallasta vapautuneen kansan keskuudessa, jolla oli tietoja ja joka kykeni tahtomaan.
Näin saattoi siis tapahtua että Delbos toukokuun vaaleissa vihdoinkin voitti Lemarroisin, radikaalisen edusmiehen, joka niin monta vuotta oli ollut Beaumontin pormestarina. Ennen näytti siltä kuin viimeksimainittu, Gambettan entinen ystävä, ei koskaan tulisi karkoitetuksi tältä asemalta, sillä hän tuntui niin täydellisesti vastaavan silloista ranskalaista keskimittaa. Mutta senjälkeen olivat tapaukset vinhasti seuranneet toisiaan, porvaristo oli kavaltanut vallankumouksellisen menneisyytensä, liittoutumalla kirkkoon, tahtoen olla luovuttamatta hituistakaan anastamastaan vallasta. Se tahtoi pitää kaikki hankkimansa etuoikeudet, ei suostunut jakamaan valtaansa eikä rahaansa, valmiina ennemmin käyttämään kaikkia vanhoillisia voimia, painamaan takaisin orjuuteen heränneen, oppia saaneen kansan, jonka nouseva tulva kauhistutti sitä. Ja Lemarrois oli tyypillinen esimerkki eilispäivän tasavaltalaisesta porvarista, joka, luullen täytyvänsä puolustaa säätyään, melkein tahtomattaan joutui vanhoillisuuteen ja samassa sai tuomionsa, joutui osalliseksi porvariston välttämättömään kukistukseen, joka porvaristo sata vuotta tehtyään kauppaa ja nautittuaan rikkauksiaan nopeasti oli lahonnut. Kansa oli välttämättömästi kohoava etupäähän heti kun se käsittäisi kaikkivaltansa, ymmärtäisi mitkä ehtymättömät työkyvyn, neron ja tahdon aarteet siinä uinuivat, eikä varmaankaan tarvittaisi muuta kuin että koulu vapauttaisi sen, herättäisi sen raskaasta tietämättömyyden unesta, niin se valloittaisi oikean paikkansa ja uudistaisi kansallisuuden. Porvaristo oli kuoleva, kansa oli siis tulevaisuuden Ranska, vapauttaja ja oikeuden sanansaattaja. Näitä asioita ikäänkuin ennusti Delbosin, Simonin vainotun ja häväistyn asianajajan voitto Beaumontin vaaleissa, joissa hän tähän saakka oli saanut muutamien sosialistien äänet, jotka vähitellen olivat kasvaneet musertavaksi enemmistöksi.
Toinen todistus kansan valtaankohoamisesta oli Marcillyn täydellinen kääntyminen. Hän oli kerran kuulunut radikaaliseen ministeristöön; Simonin toisen tuomitsemisen jälkeen oli hän astunut maltilliseen ministeristöön: ja nyt julisti hän innokkaasti sosialistista uskontunnustusta ja oli onnistunut vieläkin tulla valituksi, valjastamalla itsensä Delbosin voittovaunujen eteen. Muuten ei voitto maakunnassa vielä ollut täydellinen, kreivi Hector de Sangleboeuf oli myös valittu uudelleen, taipumattomana vanhoillisena, josta hän sai kiittää sitä ilmiötä että levottomina aikoina ainoastaan äärimmäiset, suorat ja selvät mielipiteet pääsevät voitolle. Ainiaaksi tappiolla oli entinen vapaamielinen porvaristo, jonka itsekkäisyys ja pelko tekivät vanhoilliseksi, joka hätääntyneenä oli poikennut tieltään, vailla johdonmukaisuutta ja voimaa, valmiina kukistumaan. Ja nouseva luokka, osattomien ääretön joukko oli tietysti ottava porvariston paikan, paikan, joka kuului sille, koska se viimeisellä ponnistuksella oli voittanut kirkon harvat, sitkeät puolustajat.
Mutta Delbosin valitseminen etenkin oli noiden isänmaanpetturien ensimmäinen loistava voitto, noiden petturien, jotka julkisesti olivat tunnustaneet Simonin viattomuuden. Rozanin hirveän päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnetut simonistit joutuneet epäsuosioon ja he itse ynnä heidän ulkonaiset etunsa olivat saaneet kärsiä siitä rikoksesta että olivat tahtoneet totuutta ja oikeutta. Häväistykset ja sorto olivat kohdanneet heitä. Delbosille ei enää kukaan uskaltanut jättää juttuaan ajettavaksi, Salvan oli pantu eläkkeelle, Markus joutunut epäsuosioon ja lähetetty pieneen mitättömään kuntaan opettajaksi; ja näiden enin tunnettujen takana oli paljon muita, heidän vanhempansa, heidän ystävänsä, jotka joutuivat suuriin ikävyyksiin, vieläpä aineelliseen häviöönkin sen vuoksi että olivat uskaltaneet käyttäytyä kunnon miehen tavoin! Silloin olivat he, surren tätä yleistä hairahdusta, tuntien että oli hyödytöntä vastustaa, ryhtyneet rohkeasti työhön, sillä aikaa kun odottivat hetkeä, jolloin järki ja oikeus pääsisivät voitolle. Nyt näytti tämä hetki vihdoinkin tulevan. Delbos, yksi jutun tärkeimmistä henkilöistä, oli jo voittanut Lemarroisin, joka raukkamaisessa valtioviisaudessaan oli koettanut pysyä puolueettomana Simonin jutun suhteen, alinomaa peläten että häntä ei enää valittaisi uudelleen. Yleinen mielipide oli siis muuttunut, eikö se todistanut että oli päästy suuri askel eteenpäin? Salvan sai myöskin lohdutuksen: normaalikoulun johtajaksi valittiin eräs hänen entisistä oppilaistaan, sitten kun Mauraisin oli melkein ajettu pois yleisesti tunnetun kykenemättömyytensä tähden; ja pienessä kukkivassa puutarhassa asuvan vanhuksen ilo oli suuri, ei siksi että hän oli voittanut vastustajansa vaan siksi että hän nyt tiesi työnsä olevan uskollisen ja kunnollisen jatkajan käsissä. Vihdoin Le Barazer kutsui Markuksen luokseen ja tarjosi hänelle johtajan toimen Beaumontissa, tuntien että hän nyt voi korjata tämänkin entisen vääryyden. Akatemiantarkastajan, varovaisen valtiomiehen puolelta oli tämä tarjous niin merkillinen että Markus siitä suuresti ihastui; mutta hän ei ottanut sitä vastaan, hän ei tahtonut jättää Jonvilleä, jossa hänen tehtävänsä ei ollut päättynyt. Lisäksi ilmaantui vielä kaikenlaisia hyviä enteitä. Prefekti Hennebisen sijaan oli nimitetty nerokas ja toimelias mies, joka heti oli eroittanut virasta rehtori Depinvilliersin, koska lyseo hänen johtonsa alla oli muuttunut jonkunmoiseksi pieneksi seminaariksi. Itse rehtori Forbesin, joka ei välittänyt muusta kuin vanhanajan historian tutkimuksista, oli täytynyt ryhtyä toimeen, eroittaa virasta koulupappeja, poistaa luokista uskonnolliset vertauskuvat, maallistuttaa korkeampi opetus samoin kuin alkeisopetuskin. Kenraali Jarousse oli pantu eläkkeelle ja vaikka hänen vaimollaan oli pieni talo Beaumontissa oli hän päättänyt muuttaa sieltä, raivostuneena kaupungissa vallitsevasta uudesta hengestä ja tahtomatta joutua tekemisiin seuraajansa, tasavaltalaisen kenraalin kanssa, jota väitettiin sosialistiksikin. Entinen tutkintotuomari Daix oli kuollut, kurjana ja hirveiden näkyjen vaivaamana, huolimatta myöhäisestä tunnustuksestaan Rozanissa, ja entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière, joka vihdoin oli saanut korkean aseman Pariisissa, menetti sen taas äärettömän huijausliikkeen kukistuessa, jota liikettä hän oli suosinut. Ja vielä viimeinen hyvä enne: entistä presidenttiä ei enää tervehditty Jaffres-kadulla, hän hiipi pitkin seiniä levottoman näköisenä, pää kumarassa, laihtuneena ja kalpeana, vilkaisten salaa ohikulkijoihin, ikäänkuin peläten että nämä sivumennessään sylkäisivät häneen.
Mailleboisissa, missä Markus usein kävi tervehtimässä Louisea ja Josefia, jotka olivat asettuneet Mignotin pieneen asuntoon kunnankoululla, alkoivat maallikko-opetuksen onnelliset tulokset myöskin tuntua. Se ei enää ollut entinen pieni klerikaalinen kaupunki, jonka pormestariksi kirkolliset olivat saaneet valituksi oman käskyläisensä, entisen tehtailijan Philisin, jonka ihmiset sanoivat viettävän huonoa elämää palvelijansa kanssa. Etukaupungin kahdeksansataa työmiestä eivät olleet saaneet valituksi kunnallisneuvostoon kuin muutamia tasavaltalaisia, jotka olivat pakoitetut toimettomuuteen. Ja nyt viimeisissä vaaleissa olivat kaikki tasavaltalaiset ja sosialistiset ehdokkaat tulleet valituiksi suurella enemmistöllä, joten urakoitsija Darras vihdoinkin voitti kilpailijansa Philisin ja nimitettiin taas pormestariksi kauan aikaa odotettuaan tätä hyvitystä. Hänen ilonsa siitä että taas pääsi pormestarin virkaan, josta papit olivat karkoittaneet hänet Simonin jutun jälkeen, oli sitäkin suurempi kun hänellä nyt oli suuri enemmistö, niin että hän voi toimia vapaasti, tarvitsematta alinomaa tehdä myönnytyksiä.