Markus tapasi hänet aivan säteilevänä.
— Niin, niin, kyllä muistan, sanoi hän hyvänsävyisellä tavallaan, te ette varmaankaan ole pitänyt minua juuri rohkeana. Minä olin vakuutettu onnettoman Simonin viattomuudesta ja sentään kieltäydyin toimimasta, silloin kun tulitte puhuttelemaan minua pormestarinvirastoon. Mutta mitä olisinkaan voinut tehdä? minulla oli tuskin kahden äänen enemmistö, kunnallisneuvosto uhkasi alinomaa ajaa minut virastani, jonka se vihdoin tekikin… Oi! olisipa minulla ollut nykyinen enemmistö! Mutta nyt olemme herroja, nyt voimme toimia arastelematta, sen lupaan teille.
Markus kysyi hymyillen, miten oli käynyt Philisin, joka viime vaaleissa oli tullut voitetuksi.
— Oh, Philis raukalla on ollut suuri suru, hän on äskettäin kadottanut tuon henkilön, tiedätte ketä tarkoitan. Silloin täytyi hänen tyytyä asumaan yhdessä tyttärensä Octavien, sangen jumalisen neiden kanssa, joka ei tahdo mennä naimisiin. Hänen poikansa Raymond on meriupseeri ja aina poissa kotoa, joten talo ei varmaankaan tunnu hänestä hauskalta kuolemantapauksen jälkeen, ellei hän jo ole löytänyt uutta lohdutusta; minä olen nimittäin nähnyt siellä uuden palvelijattaren, suuren, todellakin vahvan ja reippaan tytön.
Darras nauroi kovaäänisesti. Hän oli myynyt urakoitsijaliikkkeensä ansaittuaan sillä sievän omaisuuden, ja he elivät täydellisessä sovussa vaimonsa kanssa, surren ainoastaan sitä ettei heillä ollut lapsia.
— No, sanoi Markus, nyt ei siis Joulicin tarvitse pelätä vastusta… Tiedättehän kuinka paljon vastuksia ja vaivoja hänellä on ollut, ennenkun hän on saanut koulunsa siksi hyväksi maaksi, josta on voinut nousta uusi Maillebois, joka on valinnut teidät.
— Oi! huudahti Darras, te olitte ensimmäinen suuri työmies, minä en unohda teidän suuria palveluksianne… Ja olkaa levollinen, Joulicia ja neiti Mazelinea ei kukaan tästä lähin ole saava häiritä, minä puolestani tahdon kykyni mukaan auttaa heitä, jouduttaakseni heidän hyvää työtään, jonka tuloksena on, niinkuin teidän on tapana sanoa, uusi ja yhä valistuneempi, yhä vapautetumpi Maillebois… Nythän sen lisäksi teidän tyttärenne Louise ja Josef, onnettoman Simonin poika, vuorostaan uhrautuvat jatkaakseen vapauttamistyötä. Kaikki teidän perheenne jäsenet ovat sankarillisia ja vaatimattomia työmiehiä ja me olemme kaikki sille suuressa kiitollisuuden velassa.
Hetken aikaa he keskustelivat siitä kaukaisesta ajasta, jolloin Markus oli astunut Mailleboisin kunnankoulun opettajanvirkaan niin vaikeiden olosuhteiden vallitessa, Simonin ensimmäisen tuomitsemisen jälkeen. Siitä oli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kuinka paljon sitten olikaan tapahtunut, ja kuinka paljon oppilaita olikaan istunut koulun penkeillä, saaden siellä uuden hengen! Markuksen mieleen muistuivat hänen ensimmäiset oppilaansa. Fernand Bongard, kovapäinen talonpoika oli nainut Lucile Doloirin, älykkään tytön, jonka neiti Rouzaire oli kasvattanut jumalisuudessa, ja heillä oli nyt yksitoista vuotias tytär Claire. Hän oli jo lahjakkaampi ja neiti Mazeline koetti vapauttaa hänet yhä enemmän klerikaalisesta orjuudesta. Tottelemattomalla ja laiskalla Auguste Doloirilla ja hänen vaimollaan, itsepäisellä ja kunnianhimoisella Angèle Bongardilla oli viidentoista vuotias poika Adrien, huomattava miehen alku, jota opettaja Joulic suuresti ylisti. Augusten veli, lukkoseppä Charles Doloir, joka oli ollut yhtä huono oppilas kuin veljensäkin, oli tullut hiukan paremmaksi naituaan mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin. Heidän vahva kolmentoista vuotias poikansa Marcel oli äskettäin päässyt koulusta erinomaisilla arvosanoilla varustettuna. Sitten oli vielä Jules Doloir, joka Markuksen toimesta oli ruvennut opettajaksi. Hän oli ollut Salvanin parhaita oppilaita ja piti nyt koulua Bordesissa, vaimonsa, Juliette Hochardin kanssa. Tämän terveen, järkevän ja iloisen parin onnea lisäsi vielä pieni nelivuotias poikanen Edmond, joka oli sangen viisas ikäisekseen ja tunsi jo kirjaimet. Lisäksi tulivat molemmat Savinit, entinen umpimielinen ja epärehellinen Achille, joka myöhemmin oli pantu erään kaupunginpalvelijan luo ja samoin kuin isänsäkin tylsistynyt ahtaassa konttorielämässä, oli nainut erään virkaveljensä sisaren, vaalean, laihan ja mitättömän näköisen Virginie Deschampsin ja heillä oli suloinen tyttö Leontine, joka oli ollut neiti Mazelinen lempi-oppilaita ja saanut päästötodistuksen yhdentoista vuotiaana: Philippe oli kauan aikaa ollut ilman paikkaa ja alituiset taistelut olivat tehneet hänet paremmaksi, nyt hän oli mallitilan johtaja, oli jäänyt naimattomaksi ja ottanut yhtiömieheksi nuorimman veljensä Léonin, — lahjakkain heistä kolmesta, — joka oli ruvennut maanviljelijäksi sekä nainut talonpoikaisnaisen Rosalie Boninin. Heidän vanhin poikansa Pierre oli kuuden vuoden vanha ja oli äskettäin alkanut käydä Joulicin koulussa. Markuksen ajatellessa Savinin perhettä muistui hänen mieleensä myöskin heidän tyttärensä Hortense, neiti Rouzairen hurskas lempilapsi, joka oli tullut vietellyksi ja kuudentoista vuotiaana synnyttänyt tytön Charlotten, joka taas oli ollut neiti Mazelinen rakkaimpia oppilaita. Hortense oli myöhemmin mennyt naimisiin erään puukauppiaan kanssa ja hänelle oli äskettäin syntynyt tyttö, joka varmaankin tulisi kokonaan vapautetuksi. Sukupolvet seurasivat näin sukupolvia, jokainen kulki suurempaa sivistystä, laajempaa ymmärrystä, enempää totuutta ja oikeutta kohden, ja tästä lakkaamattomasta kehityksestä opetuksen kautta oli syntyvä tulevaisuuden kansojen onni.
Mutta enin oli Markus kiintynyt tyttärensä Louisen ja Josefin, sekä rakkaimman oppilaansa Sébastien Milhommen ja Sarahin perheisiin. Ja kun hän puheena olevana päivänä erosi Darrasista, kiiruhti hän suoraa päätä kunnankoululle, tytärtään tervehtimään. Neiti Mazeline, joka jo oli yli kuudenkymmenen ikäinen, oli, uhrattuaan neljäkymmentä vuotta elämästään alkeisopetukselle, muuttanut hänkin Jonvilleen, aivan pieneen taloon, Salvanin kauniin puutarhan läheisyydessä. Hän olisi vieläkin jaksanut palvella, mutta hänen näkönsä oli heikontunut, hän oli melkein sokea; tämän pakollisen eron teki hänelle helpommaksi se seikka, että hän sai jättää koulunsa johdon apulaisensa, Louisen käsiin, joka oli nimitetty opettajaksi hänen sijaansa. Joulicille taas toivottiin johtajan paikkaa Beaumontissa, joten hänen apulaisensa Josef samoin saisi seurata häntä: ja silloin aviopuolisot siis jakaisivat keskenään Mailleboisin koulun, jossa Simonin ja Markuksen nimet vielä kaikuivat. Poika ja tytär jatkaisivat siellä isiensä hyvää työtä. Louise oli jo kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja oli lahjoittanut Josefille pojan Françoisin, joka kahdentoista vuotiaana ihmeteltävästi muistutti isoisäänsä Markusta. Tuo suuri, kirkassilmäinen ja korkeaotsainen poika aikoi normaalikouluun, tahtoen hänkin tulla alkeisopettajaksi.
Oli torstaipäivä, ja Markuksen saapuessa oli Louise juuri lopettanut oppitunnin taloudenhoidossa, jota hän antoi tytöilleen kaksi kertaa viikossa säännöllisten tuntien ulkopuolella. Josef ja hänen poikansa ynnä muutamia oppilaita olivat menneet pienelle geologiselle ja kasviopilliselle retkelle pitkin Verpillen rantoja. Mutta Sarah oli kälynsä Louisen luona, jota hän suuresti rakasti ja jota hän aina kävi tervehtimässä tullessaan Mailleboisiin Rouvillestä, missä hänen miehensä Sébastien nyt oli opettajana.