Heillä oli yhdeksän vuotias, ihmeteltävän suloinen tyttö, Thérèse, joka oli perinyt kaiken isoäitinsä Rachelin kauneuden. Sarah matkusti kolme kertaa viikossa Rouvillestä Mailleboisiin, tuskin kymmenen minuutin matka rautatiellä, pitääkseen silmällä ompeluliikettä, jota vanha Lehmann yhä johti Trou-kadulla. Mutta hän alkoi tulla kovin vanhaksi, oli jo yli kahdeksankymmentä vuotta, ja Sarah tuumi myydä liikkeen, jota hänen oli vaikea itse hoitaa.
Markus syleili ensin Louisea ja puristi sitten Sarahin molempia käsiä.
— Kuinka voi uskollinen Sébastienini ja teidän tyttönne Thérèse ja te itse, rakas lapseni?
— Kaikki voivat erinomaisesti, vastasi Sarah iloisesti, isoisä Lehmanniin saakka, joka on vahva kuin tammi, ijästään huolimatta. Ja sitten olen saanut hyviä uutisia Pyreneistä, David-setä kirjoittaa meille ja kertoo että isäni on parantunut kuumekohtauksesta, joka vielä joskus vaivaa häntä.
Markus pudisti hiljaa päätään.
— Niin, niin, haava ei ole vielä parantunut. Sitä ei voi täydellisesti parantaa muu kuin tuo kauan toivottu kunnianpuhdistus, jota on niin vaikea saada aikaan. Mutta me olemme hyvällä alulla, toivon yhä, sillä voiton aika lähestyy… Ja sanokaa se vielä kerran Sébastienille, jokainen lapsi, josta hän kasvattaa miehen, lisää totuuden ja oikeuden työmiesten lukumäärää.
Hän viipyi vielä hetken, puhellen Louisen kanssa, antoi hänelle tietoja neiti Mazelinesta, joka vietti hyvin hiljaista elämää Jonvillessä, kukat ja linnut seuranaan. Hän pyysi Louisen lähettämään pikku Françoisin sunnuntaiksi heidän luokseen, sillä isoäiti oli niin iloinen saadessaan pitää lapsen koko päivän luonaan.
— Tule sinäkin ja pyydä Josefia tulemaan, niin menemme sitten kaikki yhdessä tervehtimään Salvania, hän on ihastuva kun saa nähdä nämä kunnon opettajien jälkeentulevaiset, joiden isä hänkin on vähäsen. Otamme neiti Mazelinen mukaamme… Ja te, Sarah, tulkaa itse ja tuokaa myös Sébastien ja tyttösenne Thérèse. Silloin on ilo täydellinen… Se on siis päätetty, kaikki tulevat! Näkemiin.
Hän suuteli kumpaakin nuorta naista ja kiiruhti sitten matkaan, tahtoen ehtiä kuuden junalle. Mutta hän oli vähällä myöhästyä, sillä kummallinen yhtymys viivytti häntä hiukan. Hän kääntyi juuri isonkadun kulmasta, seuratakseen rautatien puistokäytävää, kun huomasi tiheän pensaan takana kaksi miestä, jotka kiivaasti puhuivat keskenään. Toinen heistä oli noin neljänkymmenen vuotias ja hänen pitkät, kalpeat ja tylsännäköiset kasvonsa, vaaleine silmineen herättivät Markuksen huomiota. Missä olikaan hän ennen nähnyt nuo yksinkertaisuutta ja paheita ilmaisevat kasvot? Äkkiä hän muisti: sehän oli Polydor. Pélagien veljenpoika. Enempään kuin kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt miestä; mutta hän tiesi että lurjus, sen jälkeen kun hänet oli ajettu Beaumontin luostarista, eli missä sattui ja oli vaipunut epäilyttävien kaupunginosien paheisiin. Polydor, joka epäilemättä oli huomannut ja tuntenut häntä tarkastavan ohikulkijan, vei heti pois seuralaisensa; ja kun Markus silloin katsoi tätä, säpsähti hän hämmästyksestä. Likaiseen takkiin puetun, viheliäisen ja kurjan näköisen miehen levottomat kasvot muistuttivat vanhaa petolintua. Sehän oli veli Gorgias! Markus muisti heti mitä Delbos oli kertonut hänelle, ja tahtoen saada varmuutta hän koetti saavuttaa miehet, jotka olivat pujahtaneet pienelle syrjäkadulle. Hän tarkasti sitä katseillaan, mutta ei nähnyt ketään, Polydor ja toinen olivat kadonneet johonkin noista epäilyttävän näköisistä taloista, jotka reunustivat katua. Hän alkoi taas epäillä, oliko se ollut Gorgias, hän ei olisi voinut sanoa varmasti, peläten erehtyneensä.
Jonvillessä oli Markus nyt kokonaan voitolla. Siellä niinkuin kaikkialla oli hitaasti edistytty totuuden ja opetuksen avulla, joka oli voittanut tietämättömyyden. Muutamissa vuosissa oli korjattu se vahinko, jonka opettaja Jauffre oli tahallaan saanut aikaan jättämällä kunnan kirkkoherra Cognassen käsiin. Sitä mukaan kuin terveitä ja järkeviä miehiä kasvoi Markuksen koulussa, uudistui koko seudun henki, muodostui vähitellen valheen vallasta vapautettu, järkevä väestö: eikä kasvanut ainoastaan henkinen rikkaus, johdonmukaisuus, vilpittömyys ja veljellisyys, kehittyi myös aineellinen vaurastus, sillä maan varallisuus, onni riippui yksinomaan sen hengen sivistyksestä ja siveellisestä luonteesta. Hyvinvointi palasi jälleen puhtaisiin ja siisteihin asumuksiin, pellot antoivat mainioita satoja, joista oli kiittäminen uusia viljelystapoja, seutu oli taas kaunis katsella kirkkaassa kesäauringon paisteessa.