Pormestari Martineaun oli Markus jälleen voittanut puolelleen ja hänen mukanaan koko kunnallisneuvoston. Muutamat tapaukset olivat jouduttaneet tätä hyvää sopua opettajan ja hallitusmiesten välillä, joka teki mahdolliseksi nopean edistyksen toivottavien uudistusten tiellä. Apotti Cognasse oli, Valmariessa saamiansa neuvoja noudattaen, ensin tosin koettanut hillitä itseään, tahtoen pitää naiset vallassaan, sillä hän tiesi että kellä on naiset puolellaan se on voittamaton. Mutta pian palasi hän entisiin väkivaltaisiin tapoihinsa, aivan raivostuneena nähdessään että naisetkin luopuivat hänestä, niin taitamattomasti hän koetti heitä pitää kiinni. Ja hän meni vihdoin raakamaisuuksiin saakka kostavana Jumalan palvelijana, joka hävittää ja tappaa, jakaen hirveitä ijankaikkisia kärsimyksiä pienimmistäkin rikoksista. Eräänä päivänä hän ruoski veriin asti pikku Moulinin, siitä että tämä oli vetänyt hameesta pappilan vanhaa palvelijatarta, hirveätä Palmyrea, jolla oli tapana jakaa runsaasti korvapuusteja ja selkäsaunoja. Toisen kerran löi hän nuorta Catherinea, joka nauroi kirkossa hänen itsensä niistäessä nenäänsä alttarilla. Eräänä sunnuntaina hän kaiken tämän lisäksi, vimmoissaan, kun koko seutu luisui hänen vallastaan, oli potkaissut jalallaan pormestarin rouva Martineauta, luullen että tämä tahtoi kiusata häntä, kun ei kyllin nopeasti väistynyt hänen tieltään. Tämä meni todella liian pitkälle ja Martineau teki valituksen, haastoi oikeuteen kirkkoherran, joka siitä alkaen jatkoi hurjasti taistelua, lukemattomien oikeusjuttujen hätyyttämänä.
Mutta tehdäkseen työnsä täydelliseksi oli Markuksella eräs tuuma, jonka hän vihdoin voi toteuttaa. Uusien lakien johdosta olivat Hyvän Paimenen sisaret olleet pakoitetut jättämään Jonvillen, jonka asukkaista kaksisataa nuorta tyttöä heidän työhuoneissaan kuihtui liiasta rasituksesta ja nälästä. Heidän poistumisensa oli suuri helpotus maalle, yksi häpeällinen onnettomuus vähemmän. Markus oli taivuttanut kunnallisneuvoston ostamaan huutokaupalla myydyt laajat rakennukset. Hänen tuumansa oli muuttaa nämä rakennukset, nämä suuret työhuoneet yhteiseksi taloksi, johon voitaisiin varojen mukaan järjestää leikki- ja tanssisali, kirjasto, museo sekä maksuton kylpylaitoskin. Markus tahtoi näin vastapäätä kirkkoa perustaa jonkunmoisen kansalaispalatsin, jossa työntekijät saisivat olla yhdessä ja virkistyä. Koska naiset jo monta aikaa olivat käyneet kirkossa ainoastaan saadakseen näyttää omiaan ja nähdä muiden pukuja, tulisivat he tästälähin mieluummin tähän iloisen veljellisyyden palatsiin, jossa heitä odotti terveellinen huvi. Juhlasalin vihkiäiset, jotka ensiksi vietettiin, antoivat aihetta suureen kansalliseen juhlaan.
Tahdottiin ennen kaikkea tehdä mitättömäksi, korvata kunnan pyhittäminen Pyhälle Sydämmelle, jota sekä pormestari että kunnallisneuvosto olivat katkerasti katuneet tultuaan jälleen järkiinsä. Martineau, tahtoen tavallisella varovaisuudellaan puhdistaa itsensä, syytti opettaja Jauffrea siitä että tämä oli jättänyt hänet apotti Cognassen käsiin, tehtyään hänet levottomaksi uhkaamalla Jonvilleä ja häntä itseään kaikenlaisilla epämääräisillä vaaroilla, ellei hän kokonaan antautuisi kirkolle, joka aina oli pysyvä voimakkaimpana, ihmisten ja omaisuuksien haltijana. Nyt kun Martineau aivan hyvin näki että se ei ollutkaan totta, koska kirkko oli joutumaisillaan tappiolle ja koko maa alkoi yhä enemmän vaurastua, sitä mukaa kun se erosi siitä, tahtoi hän kaikin mokomin palata voittajien puolelle, sillä hän oli käytännöllinen talonpoika, jolla oli järkevät ajatukset vaikka ei hän paljon puhunut. Hän olisi siis toivonut jonkunlaista juhlaa, jossa hän kunnallisneuvoston etunenässä saisi pyhittää kunnan järjen ja totuuden palvelukselle, niin että unehtuisi tuo toinen juhla, jossa se oli tunnustanut järjettömyyden ja valheen verisen epäjumalan. Tämän juhlan oli Markus tahtonut saada aikaan antaessaan pormestarin ja kunnallisneuvoston vihkiä leikki- ja juhlasalin yhteisessä talossa, jossa kaikki seudun asukkaat sunnuntaisin yhtyisivät viettämään kansalaisjuhlia.
Suuria valmistuksia tehtiin. Markuksen ja Genevièven oppilaat näyttelisivät erään pienen kappaleen, tanssisivat ja laulaisivat yhdessä. Seudun nuorukaiset olivat muodostaneet soittokunnan. Nuoret tytöt, valkeaan puettuina niinkuin ennen Pyhän Neitsyen tyttäret, laulaisivat ja tanssisivat hekin, maatöiden ja elämänilon kunniaksi. Elämää, terveesti ja täydesti elettyä elämää, yltäkylläistä elämää velvollisuuksineen ja nautinnoineen siellä ennen kaikkea juhlittaisiin. Sitten kaikki leikkipaikat, voimistelukentät ja nurmikot läheisessä puutarhassa jätettäisiin lasten käytettäviksi, jotka joka viikko yhtyisivät siellä. Hauskoja siimespaikkoja järjestettäisiin naisille, puolisoille ja äideille, jotka tulisivat lähemmäksi toisiaan nyt kun heillä oli oma kokoushuone ja huvipaikka. Vihkiäisjuhlallisuutta varten oli sali koristettu kukilla ja lehvillä ja Jonvillen juhlapukuinen kansa täytti aamusta varhain kadut riemullaan.
Puheenalaisena sunnuntaina Mignotkin toi Markuksen pyynnöstä ja vanhempien suostumuksella oppilaansa Moreuxista juhlaan. Koska sama kirkkoherra tähän saakka oli riittänyt Jonvillelle ja Moreuxille, voisivat ne aivan hyvin tulla toimeen yhteisellä leikki- ja juhlasalilla. Markus tapasi Mignotin kirkon edustalla, juuri kun vanha Palmyre raivoissaan sulki sen oven kahteen lukkoon. Aamulla apotti Cognasse oli messunnut tyhjille penkeille; ja hän se oli hurjan vihanpuuskan valtaamana käskenyt palvelijattarensa salpaamaan jumalanhuoneen: kukaan ei enää saisi astua sen sisään, koska tuo jumalaton kansa aikoi uhrata inhimillisen raakuuden epäjumalille. Apotti itse oli kadonnut, eli varmaankin hautautuneena pappilaan, jonka puutarha sijaitsi yhteiselle talolle vievän tien varrella. Hän ei erehtynyt sanoessaan että ihmiset häväisivät Pyhää Sydäntä, Jonville vapautui tästä uudesta uskosta, Jesuksen uudesta ja viimeisestä lihaantulemisesta.
— Tiedättehän, sanoi Mignot Markukselle, ettei hän enää kahteen sunnuntaihin ole käynyt Moreuxissa. Ja hän saattaa olla oikeassa väittäessään että hänen ei tarvitse kulkea neljää kilometriä lukeakseen messun parille kerjäläisakalle ja kolmelle pienelle tytölle. Koko kylä on noussut häntä vastaan, sittenkun hän ajoi takaa ja pieksi pikku Souvardia, joka näytti hänelle kieltään. Hän on aivan mieletön raivosta tuntiessaan itsensä voitetuksi, ja minun täytyy nyt puolustaa häntä sillä pelkään että loukattu kansa muutoin saattaisi tehdä hänelle mitä tahansa.
Mignot nauroi ja Markuksen kysellessä kertoi hän toisia yksityiskohtia.
— Niin, Saleur, meidän varovainen pormestarimme aikoi haastaa hänet oikeuteen ja kirjoittaa piispalle. Toden totta, jos minun ensin olikin vaikea vetää Moreux tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden loasta, johon edeltäjäni klerikaalinen Chagnat oli kokonaan upottanut sen, ei minun tästedes tarvitse muuta kuin antaa tapauksien puhua puolestaan. Kaikki asukkaat tulevat minun puolelleni, koulu on pian hallitseva ilman kilpailijaa ja kirkko sulkeutuu, se on lopussa.
— Me emme vielä kuitenkaan ole niin pitkällä, sanoi Markus iloisesti. Täällä apotti Cognasse on vastustava niin kauan kun hän saa palkan valtiolta ja vallan Roomasta. Olenkin aina arvellut että sellaiset pienet yksinäiset kunnat, kun Moreux, etenkin ne, joissa elämä on helppoa, ensimmäiseksi vapautuisivat papin vallasta, sillä sieltä hän voi kadota järkyttämättä missään suhteessa yhteiskunnallista elämää. Siellä hänestä ei ollenkaan pidetty, siellä harjoitettiin yhä vähemmän ja vähemmän uskonnollisia menoja, ja kun hän lähtee, ei kukaan ole kaipaava häntä, niin pian kuin kansalaisside tulee kyllin vahvaksi, luoden uuden liiton ihmisten välille ja toisia eläviä ja varmoja onnenlähteitä.
Mutta juhlan piti kohta alkaa, Markus ja Mignot suuntasivat askeleensa yhteistä taloa kohden, jossa heidän oppilaansa jo olivat. He tapasivat siellä Genevièven Salvanin ja neiti Mazelinen seurassa; molemmat olivat tulleet ottamaan osaa tähän maallikkojuhlaan, johon hekin olivat hiukan vaikuttaneet, se oli kuin heidän pitkän opetustoimensa voitto. Ja juhlassa oli kaikki sangen yksinkertaista, veljellistä ja iloista. Hallitusmiehet, virkapukuinen Martineau kunnallisneuvoston etunenässä, ottivat haltuunsa tämän Kansanpalatsin, edustamansa kunnan nimessä. Sitten koululapset näyttelivät ja lauloivat, aukaisivat oven hyvän työn ja onnellisen rauhan tulevaisuuteen viattomilla, terveillä ja puhtailla käsillään, iloisen naurun raikuessa. Lapsi, ikuinen nuoruus, se voittaisi viimeiset vastukset tulevaista valtakuntaa kohden vievällä tiellä. Se, mitä nykyajan lapsi ei voisi tehdä, sen on tekevä tulevaisuuden lapsi. Kun lapset olivat kajahuttaneet toivonhuutonsa, nuoret tytöt ja nuoret pojat astuivat esiin, ikäänkuin hento lupaus pikaisesta hedelmästä. Sitten ilmestyi keski-ikä kaikessa kypsyydessään, miehet ja isät, vaimot ja äidit, koko ihmiskunta täydessä työssä, joiden jälkeen tulivat vanhukset, heltyvä muisto, onnellinen elämänilta, kun elämä on oikein eletty. Ihmiskunta sai takaisin itsetietoisuutensa ja asetti entisen taivaallisen ihanteen sijalle maallisen elämän esikuvan, jonka tarkoituksena oli järjen, totuuden ja oikeuden kautta kulkea ihmisten veljellisyyttä, rauhaa ja onnea kohden. Nyt olisi Jonvillellä kokoushuoneena tämä ilon ja terveyden veljellinen koti, jossa kenenkään ei tarvitsisi pelätä uhkauksia, eikä rangaistuksia ja jossa aurinko ilahuttaisi kaikenikäisiä. Siellä ei hämmennettäisi ihmisten sydäntä eikä järkeä, siellä ei myytäisi alueita valeparatiisissa. Sieltä kansalaiset palaisivat virkistyneinä, onnellisina elämään itse elämän iloisuuden vuoksi. Ja opinlauseiden julma järjettömyys kukistui tämän ilon ja terveellisen valon vaikutuksesta.