Karkeloa kesti iltaan saakka. Kylän kauniit talonpoikaisnaiset eivät olleet koskaan ottaneet osaa moiseen juhlaan. Kaikki huomasivat kauniin rouva Martineaun hymyilevät kasvot, sillä hän oli ollut apotti Cognassen viimeisiä uskollisia, vaikka oli käynyt kirkossa ainoastaan näyttääkseen uusia pukujaan. Hänellä oli nytkin uusi puku ja hän oli ihastuksissaan kun sai levitellä sitä, tarvitsematta pelätä että se likaantuisi kostealla kivilattialla. Täällä hän myöskin tiesi että ei kukaan häntä potkaisisi, jollei hän kyllin nopeasti väistyisi tieltä. Jonvillessä oli siis vihdoinkin paikka, jossa voitiin tavata toisiaan, keskustella ja vähän huvitella.
Kummallinen tapaus päätti tämän suuren päivän. Markus ja Geneviève johtivat oppilaitaan kotiin ja samoin teki Mignot: heidän seurassaan olivat myös Salvan ja neiti Mazeline, kaikki iloisina, leikkiä laskien ja nauraen. Samassa tuli vielä rouva Martineau kylän vaimojen ympäröimänä, joille hän kertoi kuinka hänen miehensä kirkkoherraa vastaan nostama juttu tuon kuuluisan potkun johdosta oli päättynyt. Oikeuden edessä oli esiintynyt viisitoista vierasmiestä ja kiivaan väittelyn jälkeen oli tuomari määrännyt apotti Cognassen maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa sakkoa; ja tämä selitti hirveän kiukun, jonka vallassa apotti viime päivinä oli ollut. Kulkiessaan pappilan puutarhan ohi lausui rouva Martineau kovalla äänellä että se oli aivan oikein ja silloin nähtiin äkkiä apotti Cognassen pään kohoavan pienen muurin yläpuolelle ja hän alkoi huutaa solvauksia.
— Haa! sinä turhamielinen, haa, valehtelija! minä tukin vielä sinulta suun käärmekielelläsi, joka herjaa hyvää Jumalaa!
Kuinka sattui hän siihen juuri tällä hetkellä? Oliko hän vaaninut puutarhamuurin takana juhlasta paluuta? Oliko puutarhaan vartavasten laitettu tikapuut, jotta hän voisi nähdä muurin yli. Kun hän huomasi kauniin rouva Martineaun uudessa puvussa ja hänen ympärillään kaikki nuo juhla-asuiset naiset, jotka olivat lakanneet käymästä kirkossa, mennäkseen jumalattomaan juhlaan pahanhengen talossa, menetti hän kaiken mielenmalttinsa.
— Te irstaiset vaimot, joiden tähden enkelit vuodattivat kyyneleitä, kirotut vaimot, jotka myrkytätte koko maan saastaisuudellanne, odottakaa! odottakaa! minä luettelen muutamia ansioitanne, ennenkun saatana tulee noutamaan teidät.
Ja sitten hän, raivostuneena kun eivät edes naiset enää olleet hänen puolellaan, nuo kurjat, kirkon kammomat ja kiroomat naiset, jotka se kuitenkin pitää hallussaan vallitakseen heidän kauttaan, tempasi kiviä rappeutuneesta muurinkatoksesta ja heitti ne naisten päälle kaikesta, kuivien ja mustien kättensä voimasta.
— Tästä saat sinä, Mathurine, joka annat kaikkien miehesi palvelijain maata vuoteessasi!… Sinä, Durande, joka varastit sisareltasi hänen osansa isänne perinnöstä!… Sinä, Désirée, joka et ole maksanut poikasi sielun autuudeksi lukemiani kolmea messua!… Ja sinä, sinä Martineaun vaimo, joka olet syyttänyt Jumalaa, minun persoonassani, yksi kivi, kaksi kiveä, kolme kiveä, odota! odota! yhtä monta kiveä, kuin kahdessakymmenessä viidessä markassa on markkoja!
Häväistys oli suunnaton, kahteen naiseen kävi kivi, ja maapoliisi, joka oli paikalla, puuttui heti asiaan. Huutojen ja uhkausten kaikuessa apotti Cognasse näytti äkkiä tulevan järkiinsä. Hän teki viimeisen hurjan liikkeen, koston Jumalan tavoin uhaten hävittää koko uuden maailman ja sitten hän katosi, niinkuin piru laatikkoonsa. Siitä hän sai taas oivan jutun niskoilleen, nouseva haasteiden tulva uhkasi kokonaan hukuttaa hänet.
Seuraavana torstaina Markus, käydessään Mailleboisissa, sai aivan odottamatta varmuutta epäilyksiin, jotka viime päivinä olivat vaivanneet häntä. Hän kulki juuri pienen Kapusiinitorin yli, kun hänen huomionsa herätti eräs musta, huonosti puettu mies, joka liikkumattomana seisoi veljienkoulun edessä ja tarkasti sitä tuijottavin katsein. Hän tunsi heti miehen samaksi, jonka hän kuukautta ennen oli nähnyt Polydorin seurassa, rautatien puistokäytävällä. Ja nyt hän ei enää epäillyt, voidessaan mielensä mukaan tarkastaa miestä päivän valossa: se oli todella veli Gorgias, likaiseen, vanhaan takkiin puettu, iän runtelema veli Gorgias, kasvot sisään painuneet ja jäsenet koukistuneet, mutta hänet tunsi kuitenkin suuresta petolinnunnenästä ja ulkonevista poskipäistä. Delbos ei ollut erehtynyt, veli Gorgias oli kuin olikin palannut ja epäilemättä jo useita kuukausia kierrellyt seutua.
Hänen seisoessaan syviin mietteisiin vaipuneena tuolla unisella, melkein aina autiolla torilla, hän varmaankin tunsi katseen, joka oli kiintynyt häneen. Hän kääntyi hitaasti ja hänen silmänsä kohtasivat muutaman askeleen päähän seisahtuneen ohikulkijan silmät. Hänkin tunsi epäilemättä Markuksen, mutta sen sijaan että olisi säikähtänyt tai paennut niinkuin edellisellä kerralla, hänen huulensa vain vääntyivät tavalliseen, puoleksi ivalliseen puoleksi julmaan irvistykseen, niin että hänen sudenhampaansa hiukan paljastuivat vasemmalla puolella. Sitten hän puhui aivan tyynesti, osoittaen kädellään veljien koulun rappeutuneita seiniä.