— No! herra Froment, iloitsette varmaankin nähdessänne nämä rauniot, vai kuinka… Minut nähkääs, minut saattaa se aivan raivoon, tahtoisin sytyttää ne tuleen, polttaakseni nuo viimeiset pelkurit.
Kun ei Markus, hämmästyneenä siitä että roisto uskalsi puhutella häntä, kyennyt vastaamaan, vääntyivät hänen kasvonsa hirveään, äänettömään nauruun.
— Teitä kummastuttaa kun juuri teille kerron ajatukseni?… Te olette olleet pahin viholliseni. Mutta miksi olisin teille siitä suutuksissa? te ette olleet mitään minulle velkaa, te taistelitte aatteidenne puolesta… Minä vihaan, minä vainoon kuolemaan saakka esimiehiäni, veljiäni Jesuksessa Kristuksessa, kaikkia niitä, joiden piti suojella minua, pelastaa minut ja jotka heittivät minut kadulle, toivoen että kuolisin siellä häpeään ja nälkään… Ja minä edes olen vain syntinen ihminen, mutta nuo kurjat raukat ovat myöneet ja pettäneet itse Jumalan, sillä se on heidän syynsä, se on heidän typerän heikkoutensa syy, jos kirkko joutuu tappiolle ja jos tuo kurja koulu kokonaan kukistuu… Kuinka erilainen asema sillä olikaan minun aikanani! Me olimme voitolla, me olimme melkein kokonaan masentaneet teidän maallikkokoulunne. Ja nyt on se koulu voitolla, pian on se yksin hallitseva. Sydämmeni on täynnä surua ja raivoa.
Mutta samassa kaksi vanhaa vaimoa kulki ohi, eräs kapusiini-isä astui ulos läheisestä kappelista ja veli Gorgias lisäsi nopeasti matalammalla äänellä, vilkaisten ympärilleen:
— Kuulkaa, herra Froment, jo kauan aikaa olen halunnut puhua kanssanne. Minulla on paljon kerrottavaa teille. Jos suvaitsette, tulen jonakin päivänä luoksenne Jonvilleen yön tultua.
Hän meni tiehensä, katosi Markuksen ehtimättä lausua sanaakaan. Viimemainittu ei puhunut kohtauksesta kellekään, paitsi vaimolleen, joka tuli siitä levottomaksi. He suostuivat keskenään että eivät ottaisi vastaan miestä, sillä hänen käyntinsä oli ehkä joku salajuoni, joku uusi kavala konnankoukku. Mies oli aina valehdellut ja hän valehtelisi vieläkin; mitä syytä oli toivoa häneltä tuota kauan etsittyä uutta todistuskappaletta? Mutta kuukausia kului, eikä häntä näkynyt; ja Markus, joka ensin oli aikonut sulkea häneltä oven, rupesi ihmettelemään, tulemaan kärsimättömäksi kun ei veli Gorgiasta näkynyt tulevaksi. Hän koetti arvaella, mitä mies oli aikonut hänelle kertoa, ja vihdoin häntä alkoi vaivata vastustamaton halu saada tietää mitä se oli. Miksi hän ei oikeastaan olisi ottanut häntä vastaan? Vaikka hän ei saisikaan tietää mitään hyödyllistä, hän pääsisi ainakin paremmin selville miehestä, Ja siitä alkaen hän odotti lakkaamatta tätä myöhästynyttä käyntiä.
Vihdoin eräänä rankkasateisena talvi-iltana veli Gorgias ilmestyi koululle, kääriytyneenä vanhaan viittaan, josta virtanaan valui lokaa ja vettä. Heti kun hän oli riisunut päältään vaaterepaleen, Markus kutsui hänet kouluhuoneeseen, joka vielä oli lämmin ja jonka uunissa tuli hiljaa sammui. Pieni öljylamppu vain valaisi himmeästi suurta, hiljaista huonetta. Geneviève oli levottomana jäänyt oven taakse kuuntelemaan, epämääräisesti peläten ilkityötä.
Veli Gorgias jatkoi heti Kapusiinitorilla keskeytynyttä puhettaan, ikäänkuin olisi alkanut sen samana päivänä.
— Nähkääs, herra Froment, kirkko kukistuu sen vuoksi että sillä ei enää ole päättäväisiä pappeja, valmiita puolustamaan sitä tulella ja miekalla, jos tarvitaan. Ei yksikään noista kurjista tomppeleista, noista ruikuttavista tolvanoista rakasta, eikä edes tunne todellista Jumalaa, sitä, joka hävitti kansat pienen tottelemattomuuden tähden ja joka hallitsi sielujen ja ruumiiden ylitse itsevaltiaana herrana, salama aseenaan… Mitenkä käykään maailman, kun ei hänen palvelijoinaan ole muita kuin typeriä pelkureita?
Sitten ryhtyi hän yksitellen esimiehiinsä, veljiinsä Jesuksessa Kristuksessa, niinkuin hän heitä nimitti, ja siitä syntyi todellinen verilöyly. Hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka äskettäin oli kuollut lähes kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ikäisenä, oli aina ollut vapiseva ja epävarma miesraukka, eikä ollut uskaltanut erota Roomasta, perustaakseen tuon kuuluisan, vapaamielisen ja ratsionalistisen Ranskan kirkon, joka ei olisi ollut muuta kuin uusi protestanttisuuden lahko. Noiden oppineiden piispojen, noiden vapaa-aatteisten epäilijöiden heikot kädet, joista he olivat pudottaneet aseensa salaman, ne ne sallivat uskottomien joukon jättää temppelit autioiksi, sen sijaan että olisivat armotta musertaneet heidät iankaikkisella helvetin kauhulla. Mutta kiihkeimmin hän vihasi apotti Quandieuta, joka vielä oli elossa vaikka yli kahdeksankymmenen vuotias. Entistä Saint-Martinin kirkkoherraa Mailleboisissa, piti hän yhä valapattona, luopiona, huonona pappina, joka oli häväissyt uskontoaan, puolustaessaan julkisesti Jumalan vihollisia Simonin jutun aikana. Se oli selvästi tullut näkyviin myöhemmin kun hän oli eronnut papin virasta ja vetäytynyt asumaan pieneen puutarhan ympäröimään taloon, autiossa kaupunginosassa. Hän sanoi inhoavansa viimeisten uskovaisten halpaa taikauskoa, hän meni niin pitkälle röyhkeydessään että kutsui munkkeja, "temppelin kauppiaita", itsetiedottomiksi hävittäjiksi, jotka jouduttivat kirkon kukistumista. Mutta hän itse oli hävittäjä, jonka kavalluksesta katolisuuden vastustajat saivat uuden aseen, hän oli inhoittava esimerkki miehestä, joka kieltää koko elämänsä, rikkoo lupauksensa ja pitää mukavaa ja häpeällistä vanhuutta marttyyrin kärsimyksiä parempana. Ja hänen seuraajansa, Saint-Martinin uusi kirkkoherra, vakavan ja ankaran näköinen apotti Coquard taas oli, tästä erinomaisesta ulkomuodosta huolimatta, ainoastaan typerä miesraukka.