Tähän saakka Markus oli kuunnellut äänettömänä; hän oli päättänyt olla keskeyttämättä. Mutta ankara hyökkäys apotti Coquardia vastaan herätti hänen suuttumuksensa.
— Te ette tunne tätä pappia, sanoi hän tyynesti, te puhutte hänestä vihan sokaisemana vastustajana… Hän oli ainoa pappi tässä maassa, joka heti alussa ymmärsi minkä hirveän vahingon kirkko teki itselleen, julkisesti ja kiihkeästi ruvetessaan vastustamaan totuutta ja oikeutta. Kirkko, joka sanoo edustavansa maan päällä oikeuden, totuuden ja hyvyyden Jumalaa, ja jonka perusaate on kärsivien ja halpojen ylentäminen, yhdistyy sortajiin, valehtelijoihin ja väärentäjiin säilyttääkseen ajallisen valtansa! Tällaisen teon seuraukset täytyivät pakostakin tulla peljättäviksi sille sinä päivänä, jolloin totuus ja oikeus voittaisivat, jolloin Simonin viattomuus tulisi ilmi. Se teki todellisen itsemurhan, se valmisti omin käsin tuomionsa, se ei enää koskaan olisi totuuden, oikeuden, iankaikkisen puhtauden ja hyvän asunto! Ja sen rikoksien sovitus on tuskin alkanut, se on hitaasti kuoleva tuon kauhean vääryyden tähden, johonka se on tehnyt itsensä syypääksi ja joka kalvavan koin tavoin runtelee sen ruumista… Niin, Quandieu oli kyllin tarkkanäköinen aavistaakseen ja lausuakseen julki kaiken tämän. Ja se on valhe että hän muka raukkamaisuudesta pakeni kirkosta, häh erosi siitä itkien, vertavuotavin sydämin, ja hän päättää surussa katkeran ja kurjan elämänsä.
Veli Gorgias osoitti kiivaalla liikkeellä ettei hän tahtonut väitellä. Hän oli kärsimättömästi odottanut saada jatkaa raivokasta hyökkäystään, kuunteli tuskin toisen puhetta, seisoessaan siinä omiin katkeriin ajatuksiinsa vaipuneena, säkenöivät silmät luotuina etäisyyteen.
— Hyvä, hyvä, sanon vain mitä ajattelen enkä estä teitä ajattelemasta mitä tahdotte… Mutta on toisia tyhmiä pelkureita, joita te ainakaan ette puolusta. Esimerkiksi tuo kurja isä Theodosius, jumalisten naisten ihanne ja paradisin epärehellinen rahastonhoitaja.
Hän alkoi uudelleen ja hyökkäsi verenhimoisella raivolla kapusiinien esimiehen kimppuun. Hän ei mitenkään moittinut pyhän Antonius Padualaisen palvelusta, vaan päinvastoin ylisti sitä, hänen ainoa toivonsa oli ihme, hän olisi tahtonut että kaikki ihmiset olisivat tuoneet pyhimykselle yhden markan tai kaksi markkaa, pakoittaakseen Jumalaa polttamaan salamallaan kaikki jumalattomat kaupungit. Mutta isä Theodosius oli vain tunnoton ilveilijä, joka keräsi rahaa ainoastaan itselleen ja kieltäytyi auttamasta hädänalaisia Herran palvelijoita. Ennen, kun hänen rahalaatikkonsa tuottivat satojatuhansia markkoja, ei hän kertaakaan olisi ottanut niistä edes viiden markan rahaa helpoittaakseen hiukan naapuriensa, kristillisten kouluveljien vaivaloista elämää. Nyt, lahjojen vuosi vuodelta vähentyessä, oli vieläkin surkeampaa, hän ei ollut auttanut häntä, Gorgiasta, eräässä hirveässä pulassa, jolloin kymmenen markkaa olisi voinut pelastaa hänen elämänsä. Kaikki luopuivat hänestä, niin, kaikki, tuo irstas, rahanahne keinottelija, isä Theodosius, puhumattakaan toisesta, korkeimmasta johtajasta, suurimmasta syyllisestä, joka oli yhtä tyhmä kuin konnamainenkin! Ja lopuksi hän mainitsi isä Crabotin nimen, joka pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellään, mutta jota ilmilausumasta häntä oli estänyt jonkunmoinen pyhän kauhistuksen jäännös. Niin! isä Crabot, isä Crabot! hän oli ennen pitänyt häntä epäjumalanaan, nöyränä polvistunut hänen edessään, ja ollut rakkaudessaan valmis vaikka rikoksiin. Hän oli silloin nähnyt hänessä sangen nerokkaan ja rohkean kaikkivaltiaan herran, jonka kanssa Jesus seurusteli ja jolle Jumala oli luvannut ijankaikkisen voiton maan päällä. Isä Crabotista luuli hän saavansa turvan kaikkia pahoja ihmisiä vastaan ja hänen avullaan uskoi hän onnistuvansa vaikeimmissakin yrityksissään. Ja tuon kunnioitetun herran pelastukseksi oli hän hukannut elämänsä, tuo jalo isä Crabot hylkäsi hänet nyt, jätti hänet leivättä ja asunnotta. Hän teki vielä enemmänkin, heitti hänet suojatta, niinkuin vaarallisen rikosveljen, josta tahdotaan päästä. Eikö hän sitä paitsi aina ollut osoittanut hirveintä kiittämättömyyttä? eikö hän jo ollut uhrannut isä Philibin raukkaa, joka äskettäin oli kuollut samassa italialaisessa luostarissa, missä hän niin monta vuotta oli ollut hautautuneena? Isä Philibin oli sankari, uhri, joka ei koskaan ollut tehnyt muuta kuin totellut esimiehiään ja joka oli uhrautunut siihen määrin että yksin oli kärsinyt hänen toimitettavikseen määrättyjen ja hiljaisuudessa täyttämiensä töiden seuraukset. Hurjapäinen veli Fulgentius oli myöskin uhri; hän oli tosin järjeltään yksinkertainen, mutta oikeastaan syytön, eikä ollut ansainnut tulla ajetuksi johonkin tuntemattomaan soppeen, missä hän nyt varmaankin vähitellen läheni loppuaan. Mitä hyödytti moinen halpamaisuus ja kiittämättömyys? eikö isä Crabot tehnyt yhtä tyhmästi kuin ilkeästikin, hyljätessään entiset ystävänsä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan? eikö hän saattanut omaa asemaansa horjumaan musertaessaan heidät, ja eikö hän peljännyt että joku heistä saattaisi väsyä, nousta alennuksestaan ja huutaa hirveitä totuuksia hänelle vasten naamaa?
— Sen sanon teille, huusi Gorgias, että hänen ylhäisen katsantonsa ja hänen ylistetyn valtioviisautensa alla piilee ääretön typeryys. Ihmisen täytyy olla tyhmä kuin nauta voidakseen käyttäytyä minua kohtaan niinkuin hän on tehnyt. Mutta varokoon itseään, varokoon itseään! olen kerran puhuva…
Hän ei lopettanut lausetta ja Markus, joka kuunteli jännityksellä, tahtoi saada häntä jatkamaan.
— Mitä, mitä teillä on sanottavaa?
— Ei mitään, ne asiat koskevat ainoastaan häntä ja minua, enkä minä tunnusta niitä kuin Jumalan edessä, rippisalaisuutena.
Sitten hän jatkoi katkeraa arvosteluaan.