Väsynyt hymy ilmaantui veli Gorgiaan laihoille kasvoille.
— Polydor, niin, niin, hänestä minä paljon pidin. Hän oli hurskas ja hiljainen poika. Myöhemmin on hän, samoin kuin minäkin, saanut kärsiä ihmisten pahuuden tähden. Häntä on syytetty kaikenmoisista rikoksista, hänetkin on syyttömästi ajettu ulos, sillä kukaan ei ole käsittänyt hänen luonnettaan. Ja olin sangen onnellinen kun palatessani tänne tapasin hänet taas, kaksi kurjaa olemme ruvenneet yhteen, olemme lohduttaneet toisiamme ja turvautuneet Herramme Jesuksen Kristuksen taivaalliseen apuun… Mutta Polydor on nuori, hän kohtelee minua niinkuin muutkin, kokonaisen kuukauden on hän ollut kateissa ja minä olen turhaan etsinyt häntä. Oi! kaikki käy huonosti, parempi olisi tehdä loppu kaikesta!
Käheä valitushuuto oli päässyt hänen huuliltaan ja Markusta kauhistutti, niin kiihkeä hellyys ilmeni tuon vanhan, hirveiden intohimojen kalvaman miehen, entisen lapsenraiskaajan särkyneessä äänessä hänen puhuessaan Polydorista. Markus ei kuitenkaan ehtinyt nähdä syvemmälle tähän hirveään intohimojen kuiluun, sillä karkoitettu munkki lähestyi häntä nopeasti ja sanoi:
— Kuulkaa minua, herra Froment, minä olen saanut kylliksi siitä, olen tullut tänne kertoakseni teille kaikki… Niin, jos lupaatte kuulla minua niinkuin rippi-isä, niin sanon teille tällä kertaa totuuden, oikean totuuden. Te olette ainoa ihminen, jolle voin tehdä tämän tunnustuksen, ilman että arvoni tai ylpeyteni siitä kärsii, sillä te olette aina ollut epäitsekäs ja oikeudenmukainen vastustaja… Ottakaa siis vastaan luottamukseni ja sitoutukaa ainoastaan pitämään ne salaisuutena siksi kunnes annan teille luvan julkaista ne.
Markus keskeytti hänet nopeasti.
— Ei, ei, en tahdo tehdä sellaista sitoumusta. Minä en ole pyytänyt teitä tunnustamaan, olette tullut tänne omasta halustanne, kertokaa minulle mitä itse tahdotte. Jos todella ilmoitatte minulle totuuden, niin tahdon saada käyttää sitä omantuntoni mukaan.
Veli Gorgias epäili vain hetken.
— No, olkoon menneeksi, minä luotan teidän omaantuntoonne.
Mutta hän ei puhunut heti, syntyi taas hiljaisuus. Sade valui yhä virtanaan pitkin akkunanruutuja ja tuuli vinkui autioilla kaduilla; pienen lampun liekki oli liikkumaton ja suora ja savusi hiukan hiljaisessa, puolipimeässä salissa. Markus tuli vähitellen levottomaksi, häntä vaivasi tuo mies, jonka läsnäolo herätti hänessä kaikenlaisia epäselviä ja inhoittavia ajatuksia, ja hän loi huolestuneen katseen oveen päin, mihin hän tiesi Genevièven jääneen. Kuuliko hän? Kuinka tuskallista hänellekin, kun kaikki tuo vanha saasta taas kaivettiin esiin!
Oltuaan kauan aikaa vaiti, tahtoen sitten tehdä tunnustuksensa juhlallisemmaksi, veli Gorgias kohotti kätensä taivasta kohden, ja vaiettuaan vielä hetken, lausui hän hitaasti ja karkealla äänellä: