— Se on totta, Jumalan edessä tunnustan että olin pikku Zéphirinin huoneessa rikosiltana.
Vaikka Markus sangen epäilevänä oli odottanut tunnustusta, varmana edeltäpäin, että saisi kuulla uuden valheen, ei hän voinut pidättää väristystä ja hän nousi tuoliltaan tahtomattaan kauhistuneena. Mutta Gorgias viittasi häntä heti istuutumaan.
— Olin huoneessa, tai oikeammin nojasin ulkopuolelta akkunanlautaa vastaan, mutta tämä tapahtui kaksikymmentä minuuttia vailla kymmenen, ennenkuin rikos tapahtui. Tämän tahdon kertoa teille, huojentaakseni omaatuntoani… Tullessani ulos kapusiinien kappelista oli yö pilkkosen pimeä ja olin luvannut saattaa pikku Polydorin isänsä, tientekijän luo, Jonvillen tielle, ettei hänelle mitään tapahtuisi. Kapusiinien kappelista läksimme kello kymmenen, kymmenen minuuttia kesti menomatka, saman verran tulomatka, näette siis että kello oli noin kaksikymmentä yli kymmenen… Kun paluumatkalla kuljin koulun sivu, pitkin pientä, autiota toria, kummastuin suuresti huomatessani pikku Zéphirinin akkunan olevan auki ja kirkkaasti valaistun. Menin lähemmäksi ja näin lapsen seisovan paitasillaan pöydän ääressä ja järjestävän pyhimysten kuvia, jotka hän oli saanut lahjaksi rippikoulutovereiltaan; ja minä nuhtelin häntä siitä, että hän ei ollut sulkenut ikkunaansa, sillä se oli aivan maan rajassa, niin että kuka tahansa saattoi yhdellä harppauksella tulla huoneeseen. Mutta hän nauroi herttaisesti, hän sanoi, että huone oli liian kuuma, yö oli todella painostava, niinkuin ehkä muistatte… Minä käskin hänen mennä heti levolle, mutta samassa huomasin pöydällä pyhimyskuvien vieressä kirjoituskaavan, joka kuului minun luokkaani ja jossa oli koulun leima sekä minun nimimerkkini. Silloin todella suutuin ja muistutin hänelle, että oppilaita oli ankarasti kielletty kuljettamasta kotiinsa koulutarpeita. Hän tuli aivan punaiseksi, pyysi anteeksi ja selitti tahtoneensa kotona lopettaa kiireellisen tehtävän. Sitten pyysi hän minulta, että saisi pitää kaavan seuraavaan päivään, lupasi silloin tuoda sen takaisin ja antaa sen minulle itselleni… Hän sulki akkunan ja minä jatkoin matkaani. Se on totuus, koko totuus, sen vannon Jumalan edessä.
Markus oli rauhoittunut. Hän katseli Gorgiasta tarkasti, näyttämättä hänelle ajatuksiaan.
— Tiedättekö varmasti, että hän sulki akkunan teidän lähdettyänne?
— Aivan varmasti, minä kuulin hänen panevan kiinni haat.
— Te väitätte siis yhä, että Simon on syyllinen, sillä kukaan ei enää voinut tulla sisään ulkoa, ja teidän ajatuksenne on siis yhä, että Simon rikoksen jälkeen aukaisi akkunan, jotta alettaisiin epäillä jotain tuntematonta kuleksijaa.
— Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että pikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun lähdettyäni.
Markus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi voinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään, ymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista rikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin hiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.
— Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi ehkä tullut estetyksi.