Äänen hyvänsävyisestä leikillisyydestä huolimatta teki muistutus
Markukseen tuskallisen vaikutuksen.
— Vieläkö uskotte Simonia syylliseksi? Yhteen aikaan olitte vakuutettu hänen viattomuudestaan. Rozanissa annetun hirveän päätöksen jälkeen aloitte taas epäillä sitä.
— Tuhat tulimaista, herra Froment, kun mies tuomitaan kahteen kertaan tekee se vaikutuksen kehen tahansa, etenkin kun on muuta ajattelemista… Ei, ei, en sano enää että hän on syyllinen; ja oikeastaan se onkin meille yhden tekevää onko hän syyllinen vai eikö, me suostumme siihenkin että hänelle annetaan lahja, kunhan siitä sitten kerran tulee loppu eikä meitä enää vaivata tuolla vanhalla jutulla, vai kuinka, veli?
— Niin se on, myönsi Charles. Jos uskomme omia poikiamme, niin olemme me oikeat ja ainoat syylliset, me, jotka muka suostuimme vääryyteen. Se alkaa jo suututtaa minua. Tulkoon siitä vihdoinkin loppu!
Serkukset Adrien ja Marcel, jotka kumpikin olivat yhtä innostuneet asiasta, riemuitsivat.
— Se on siis päätetty, isä, huudahti Marcel taputtaen isäänsä olalle. Sinä otat huoleksesi sepäntyöt, Auguste setä muuraustyöt, minä puusepäntyöt ja silloin tulee teidän osanne rikokseen, niinkuin sinä sanot, korvatuksi. Me emme enää puhu teille siitä, sen voimme vannoa.
Adrien nauroi myöskin ja nyykäytti päätään, mutta silloin isoäiti rouva Doloir, joka koko ajan oli seisonut ääneti ja vakavana, puuttui puheeseen.
— Augustella ja Charlesilla ei ole mitään korvattavana, me emme koskaan saa tietää oliko Simon syyllinen vaiko ei, köyhien ihmisten, sellaisten kuin meidän, ei tarvitse sekaantua hallituksen asioihin… Ja minä säälin teitä, pienokaiseni, niin teitä, Adrien ja Marcel, jotka luulette voivanne siirtää vaikka Jumalan paikaltansa. Te luulette nyt tietävänne kaikki, ettekä tiedä niin mitään. Kuollut miesraukkani, teidän isoisännehän tiesi että juutalaiset miljoonan omistajat joka lauvantai pitävät yleisen kokouksen Pariisissa eräässä maanalaisessa salissa lähellä linnoituksia, joissa kokouksissa he päättivät kuinka suuria summia annettaisiin kavaltajille, myydäkseen Ranskan Saksalle. Ja hän oli aivan varma jutusta, sillä hänen kapteeninsa oli kertonut sen hänelle ja vannonut että se oli tosi.
Markus katsoi häneen kummastuneena, hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä palannut neljäkymmentä vuotta takaperin. Hän tunsi tuon eriskummallisen jutun, jonka muurari Doloir oli tuonut mukanaan sotaväestä, oltuaan kolme vuotta sotapalveluksessa. Auguste ja Charles olivat kuunnelleet äitiään vakavina ja joutumatta hämilleen, he kun olivat lapsuudesta saakka tottuneet noihin järjettömiin juttuihin. Mutta Adrien ja Marcel eivät voineet pidättää hymyilyä, kunnioittavasta rakkaudestaan huolimatta.
— Juutalaiskokous kellarissa, oi, isoäiti! sanoi Adrien lempeästi. Eihän juutalaisia ole ollut enää moneen aikaan, koska pian ei enää ole katolilaisiakaan… Kirkon häviäminen on kaikkien uskonsotien loppu.