— Oh, herra Froment, me emme enää ole nuoria, olemme vanhoja tuttuja… Auguste ja Charles olivat ainoastaan kahdeksan ja kuudenvuotiaita, kun ensi kerran näin teidät.
— Aivan niin, rouva… Olin tullut pyytämään teiltä toverini Simonin nimessä että antaisitte lastenne sanoa totuuden, jos heiltä kysyttäisiin.
Vielä niin monen vuoden kuluttua tuli rouva Doloir äkkiä totiseksi ja epäluuloiseksi ja vastasi:
— Tuo juttu ei meitä liikuttanut ja minä tein oikein kun en antanut lasteni sekaantua siihen, sehän on tuottanut kaikille onnettomuutta.
Mutta Charles huusi veljeään Augustea, huomatessaan hänet pihalla
Marcelen kanssa.
— Tule sisään, minä olen tuonut erään tuttavan luoksesi ja sitä paitse poikasi Adrien tahtoo antaa meille tilauksen.
Auguste, joka oli suuri ja vahva niinkuin isänsä, puristi voimakkaasti
Markuksen kättä.
— Oh, herra Froment… Charles ja minä puhumme usein teistä kun muistelemme kouluaikaa. Minä olin hyvin huono oppilas ja sitä olen joskus jälkeenpäin katunut. Nyt en kuitenkaan ole teille varsin suureksi häpeäksi, vai kuinka? Ja poikani Adrien alkaa varmaankin olla mielenne mukainen.
Sitten hän lisäsi nauraen:
— Niin, Adrienin tilaus, sen kyllä tunnen! Hän tahtoo rakentaa talon Simonillenne… Se on sentään vähän liikaa: talo entiselle rangaistusvangille.