— Se täyttää, niinkuin näette, kaikki ehdot… Hän keskeytti puheensa nähdessään erään kookkaan miehen lähestyvän hymy huulillaan.
— Kas, Charles setä… Eikö niin, setä? kun rakennamme tähän talon, josta olen puhunut, Simonille, marttyyrille, otat sinä tehtäväksesi sepäntyöt, ilman mitään voittoa.
— Sen teen, poikani, jos se sinua ilahuttaa… Ja teen sen myös teidän tähtenne, herra Froment, sillä minulla on paha omatunto, kun niin usein kouluajalla suututin teidät.
Charles, joka oli nainut mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin, oli jo kauan aikaa hoitanut appensa liikettä. Hänellä oli Adrienin ikäinen poika Marcel, joka oli nainut erään puusepän tyttären Laure Dumentin ja oli itse rakennusmestari.
— Minä menen isäsi luokse, jatkoi hän kääntyen veljensäpojan puoleen. Marcel ja minä olemme päättäneet siellä tavata toisemme puhuaksemme töistä. Tule sinäkin mukaan, koska sinullakin on työtä annettava heille… Ja tulkaa tekin, herra Froment, teistähän on aina hauska tavata entisiä oppilaitanne.
Hän puhui leikillisesti ja huudahti nauraen:
— Se on todella suurin iloni. Tehkäämme siellä kustannusarvio.
— Oh, kustannusarvio, sanoi Adrien, niin pitkällä emme vielä ole. Ja minun isäni sitä paitse ei ole innokkaimpia… Se ei tee mitään, tulen mielelläni häntä tervehtimään.
Entisen pormestari Darrasin avulla oli Auguste Doloir myöskin tullut muurausurakoitsijaksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut äitinsä luokseen ja he asuivat nyt, kun Plaisir-katua ei enää ollut, uuden puistokadun varrella, yksinkertaisessa talossa, jonka edessä oli laaja piha, missä hän säilytti varastonsa. Asunto oli sangen siisti, terveellinen ja aurinkoinen.
Kun Markus astui sisään valoisaan ruokahuoneeseen, jossa hän tapasi vanhan rouva Doloirin, heräsi hänessä taas vanhoja muistoja. Rouva Doloir oli kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha ja näytti niinkuin ennenkin järkevältä ja hyvältä talon emännältä, joka vaistomaisesti on vanhoillinen eikä salli miehensä ja lastensa sekaantuvan politiikkaan. Markus muisti myös muurari Doloirin, oppimattoman työmiehen, joka oikeastaan oli kunnon mies, mutta jonka kasarmielämä oli turmellut ja joka uskoi kaikenlaisia järjettömiä juttuja, niinkuin esimerkiksi että isänmaan petturit tahtoivat hajoittaa sotajoukon ja että juutalaiset olivat myyneet Ranskan ulkomaalaisille. Eräänä päivänä oli hänet kuolleena kannettu kotiin, hän oli pudonnut rakennustelineiltä; sinä päivänä oli hän varmaankin ollut päissään, mutta rouva Doloir ei koskaan tahtonut myöntää sitä, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät tunnusta omaistensa virheitä. Nähdessään Markuksen, hän sanoi heti: