— Kas, herra Froment, luulin teidän olevan suuttunut meille! Se oli oikein että tulitte meitä tervehtimään.
Hän oli vielä yhtä laiha ja surkea ja yski niin että luuli hengen lähtevän; ja kuitenkin hän oli saattanut hautaan kauniin, lihavan ja kukoistavan vaimonsa. Hän, joka mustasukkaisuudessaan oli pitänyt uskontoa tarpeellisena siveellisenä ojennusnuorana naisille, oli tappanut vaimonsa jokapäiväisillä riidoilla ja viittauksilla tavattuaan hänet eräänä iltana hänen rippi-isänsä Theodosiuksen sylistä. Katkera muisto oli jäänyt hänelle tästä, ja se teki hänet vielä raivostuneemmaksi papeille, vaikka hän samalla pelkäsi heitä sitä enemmän.
— Suuttunut, toisti Markus tyynesti, miksi olisin teille suuttunut, herra Savin?
— Mielipiteittemme vuoksi, jotka eivät koskaan ole olleet samat kuin teidän… Teidän poikanne on nainut minun tyttärentyttäreni, mutta se ei todista että mielipiteemme sopivat yhteen… Se, esimerkiksi, on hyvin paha, että te karkoitatte papit ja munkit kaikkialta, siitä syntyy vielä suurempi kevytmielisyys. Jumala tietää etten minäkään rakasta heitä, minä vanha tasavaltalainen ja sosialisti, niin, herra Froment! Mutta naiset ja lapset tarvitsevat jotakin, joka estää heitä tekemästä väärin, sen olen aina tahtonut sanoa.
Markus hymyili tahtomattaan muistaessaan menneisyyttä.
— Uskonto poliisivoimana, tunnen teidän oppinne. Mutta kuinka saattaa uskonto olla voima, kun ei enää uskota ja kun ei enää tarvitse peljätä pappeja?
— Ei peljätä, hyvä Jumala kuinka erehdytte!… Minä olen aina ollut ja olen vieläkin heidän uhrinsa. Jos olisin ollut heidän puolellaan, luuletteko että silloin olisin saanut koko ikäni ahertaa mitättömänä konttoristina ja että nyt olisin poikani Léonin rasituksena, kadotettuani vaimoni, joka kuoli kaikellaisista puutteista? Ja onneton poikani Achille tässä on myös pappien uhri. Minun olisi pitänyt panna hänet yliopistoon, hän olisi nyt prefekti tai tuomioistuimen presidentti, sen sijaan että on saanut kolmekymmentä vuotta ponnistella konttorissa, niin että hän nyt ei voi liikkua, eikä itse edes syödä ruokaansa. Eikö niin, Achille, papit ovat kirottua joukkoa, mutta on kuitenkin parempi olla heidän puolellaan kuin heitä vastaan.
Sairas oli tervehtinyt entistä opettajaansa ystävällisesti päätään nyökäyttäen, ja hän sanoi hitaasti ja hiukan kankeasti:
— Papit ovat tosin olleet kaikkivaltiaita, mutta nyt aletaan sentään tulla toimeen ilman heitä… Tästälähin onkin helppo tehdä heistä tilit ja ruveta tuomariksi.
Hän katseli Adrienia, joka oli pysynyt vaiti ja jota tämä viittaus varmaankin tarkoitti. Hänen ikävä asemansa, hänen vaimonsa Virginien kuolema ja riitaantuminen hänen tyttärensä Léontinen kanssa, joka oli nainut rautakauppiaan Beaumontista, tekivät hänet katkeraksi. Ja hän jatkoi, selittäen tarkemmin: