— Muistattehan, herra Froment, kun Simon toisen kerran tuomittiin Rozanissa, sanoin teille että aina olin ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Mutta olisinko yksin voinut saada aikaan vallankumouksen? Parasta oli pysyä vaiti… Ja nyt kutsuu joukko nuoria herroja meitä pelkureiksi ja tahtoo antaa meille opetuksen; pystyttämällä kunniaportteja marttyyrille. Sepä vasta rohkea teko!
Adrien ymmärsi tästä, että Léon Savin varmaankin oli kotonaan puhunut suuresta tuumasta ja hän puhui ystävällisesti ja sovinnollisesti:
— Kaikki ihmiset ovat rohkeita kun he ovat oikeudenmukaisia… Tiedän kyllä että te aina olette kuulunut ymmärtäväisiin ja minun täytyy tunnustaa että muutamat oman perheeni jäsenistä ovat olleet ja ovat vieläkin paljon sokeampia ja itsepäisempiä. Tästä lähin tulee kaikkien pyrkiä liittymään yhteen ja kilpailla veljellisyydessä ja oikeudenmukaisuudessa.
Savin kuunteli hämmästyneenä, hän ymmärsi äkkiä, miksi Markus ja Adrien olivat tulleet ja miksi he odottivat hänen poikaansa Léonia. Ensin hän oli luullut että he olivat tulleet vain kohteliaisuudesta.
— Vai niin, teidän käyntinne tarkoittaa tuota typerää hyvitysjuttua… Mutta minä en tahdo ottaa siihen osaa, yhtä vähän kuin teidän sukulaisenne, jotka äsken mainitsitte. Poikani Léon tekee tietysti niinkuin tahtoo, vaan se ei estä minua olemasta toista mieltä… Juutalaiset, herra, juutalaiset ja aina vaan juutalaiset!
Adrien vuorostaan katsoi häneen hämmästyneenä. Juutalaiset, miksi puhui hän vielä juutalaisista? Juutalaisviha oli kuollut niin täydellisesti, että uusi polvi ei voinut käsittää kun juutalaisia syytettiin kaikista rikoksista. Asia oli niinkuin hän äsken oli sanonut isoäidilleen, rouva Doloirille: juutalaisia ei enää ollut, koska tästedes oli ainoastaan opinlauseista vapautuneita kansalaisia. Katolinen kirkko oli käyttänyt hyväkseen typerää ja katkeraa juutalaisvihaa, saadakseen uudelleen valtoihinsa uskottoman kansan; ja juutalaisviha oli kadonnut samalla kuin katolilaisuus oli vaipunut kuolevien uskontojen pimeyteen.
Markus seurasi jännityksellä kohtausta, menneisyyden muistot seurasivat häntä yhä ja hän vertasi entisiä aikoja nykyisyyteen, koetti muistaa jokaisen liikkeen, jokaisen sanan kuluneelta neljältäkymmeneltä vuodelta, voidakseen ymmärtää nykyhetken liikkeiden ja sanojen merkityksen. Mutta Léon Savin saapui vihdoin suuren, kuudentoista vuotiaan poikansa Robertin seuraamana, jota hän jo alkoi totuttaa maatalon hoitoon. Kun hän sai kuulla heidän käyntinsä tarkoituksen, tuli hän etenkin liikutetuksi Markuksen tulosta; hän kohteli entistä opettajaansa suurella kunnioituksella.
— Herra Froment, te tiedätte että mielelläni tahdon tuottaa teille iloa. Te olette nyt meille kaikille vanhurskas ja kunnianarvoisa mestari… Ja sitäpaitsi ystäväni Adrien on jo varmaankin sanonut teille, etten suinkaan vastusta hänen aiettaan, vaan että päinvastoin olen parhaani mukaan kannattava sitä, sillä olen aivan samaa mieltä kuin hän: Maillebois ei saa takaisin kunniataan ennenkun se on korjannut erehdyksensä… Sen vain tahdon vieläkin sanoa että meidän täytyy olla varmat neuvoston yksimielisestä suostumuksesta, sitä koetan saada aikaan ja pyydän teitä auttamaan minua siinä.
Huomatessaan että vanha Savin nauroi ivallisesti, hän sanoi hänelle hymyillen.
- No. älä nyt tee itseäsi itsepäisemmäksi kuin olet, joku päivä sittenhän myönsit Simonin syyttömäksi.