— Syytön … sen kyllä uskon. Minä olen myös syytön, eikä kukaan rakenna minulle taloa.
Léon vastasi hiukan jyrkästi:
— Sinulla on minun taloni.
Enin kaikesta loukkasi vanhaa Savinia se, että hänen täytyi nauttia vieraanvaraisuutta poikansa luona, poikansa, joka omilla ponnistuksillaan oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman ja osoittanut siten turhiksi hänen alituiset valituksensa siitä että ei hän ollut pitänyt pappien puolta, vaikka hän kiihkeästi vihasi heitä. Hän suuttui ja huusi:
— Rakentakaa minusta nähden vaikka tuomiokirkko Simonillenne. Minä pysyn ainakin erilläni.
Achille raukka ei voinut pidättää valitusta, sillä tuska hänen jaloissaan oli sietämätön.
— Oi! minunkin täytyy pysyä erilläni. Mutta jos en olisi sidottuna tähän nojatuoliin, seuraisin sinua rakas Léon, sillä minä kuulun sukupolveen, joka ehkä ei ole täyttänyt velvollisuuttaan, mutta joka kyllä tiesi sen ja on nyt valmis täyttämään sen.
Sitten Markus ja Adrien läksivät iloisina kotiinsa, varmoina menestyksestä. Kun Markus jäi yksin ja kulki pitkin uuden kaupunginosan leveitä katuja, eli hän uudelleen kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut ja menneisyyden muistot auttoivat häntä tajuamaan kuinka paljon oli kuljettu eteenpäin. Koko hänen elämänsä, hänen ponnistuksensa, hänen voittonsa esiintyi hänelle. Ensin, neljäkymmentä vuotta sitten oli hän Bongardeissa Doloiressa ja Savineissä tavannut ainoastaan tietämättömyyttä, joka talonpojassa oli ollut aivan raaka, työmiehessä hiukan valistuneempi, mutta kaikissa kolmessa se oli synnyttänyt sokeaa itsekkäisyyttä, tyhmyyttä ja raukkamaisuutta. Sitten oli seurannut toinen polvi, jonka järkiperäinen opetus oli tehnyt järkevämmäksi ja rohkeammaksi, mutta joka ei vielä kyennyt ajattelemaan ja toimimaan terveesti. Sitten olivat lastenlapset, kehittyen yhä suurempaan johdonmukaisuuteen ja varmuuteen, astuneet ulos koulusta vapautuneina valheesta ja erehdyksistä, ja kyllin vahvoina ryhtyäkseen inhimillisen vapautuksen suureen työhön. Ja näiden lapset, jotka paraikaa kasvoivat, näyttivät muodostuvan yhä voimakkaammiksi ja tietoisemmiksi aseiksi tässä työssä. Hän oli siis selvästi tajunnut aseman sanoessaan Simonin jutun johdosta, että syynä siihen että Ranska ei yhtenä miehenä noussut vastustamaan vääryyttä oli, että kansa vielä oli vaipunut tietämättömyyteen, uskonnollisen hulluuden tylsyttämänä ja myrkyttämänä, epärehellisten ja rahanhimoisten sanomalehtien ylläpitäessä sen lapsellista taikauskoa. Hän oli myös selvästi oivaltanut ainoan lääkkeen, vapauttavan opetuksen, joka tappaisi valheen, hävittäisi erehdykset ja kukistaisi kirkon mahdottomat opinlauseet, sen helvetin sen paratiisin ja sen yhteiskunnalliseen kuolemaan johtavat opetukset ja joka kasvattaisi veljellisiä kansalaisia, varustettuina järkevällä elämänrohkeudella. Tätä hän oli toivonut, hänen työnsä se nyt oli täyttymäisillään, kansa vapautui alkeiskoulun kautta, kaikki kansalaiset tulivat vihdoin kykeneviksi totuutta ja oikeutta ymmärtämään.
Ja suuri rauha täytti Markuksen mielen. Hänen sydämmessään asui ainoastaan anteeksiantavaisuus, suvaitsevaisuus ja hyvyys. Ennen hän oli paljon kärsinyt, oli usein kiivastunut ihmisille nähdessään heidät niin itsepäisesti pysyvän pahuudessaan. Fernand Bongardin ja Achille Savinin sanat eivät menneet hänen mielestään. He olivat tosin suvainneet vääryyttä, mutta sen he olivat tehneet tietämättömyydestä tai siksi että eivät olleet tunteneet itsellään voimaa sitä vastustamaan. Noita tietämättömiä raukkoja ei voinut tuomita siitä että heidän järkensä vielä nukkui. Ja hän antoi mielellään anteeksi heille kaikille, hän ei vihannut edes niitä, jotka itsepäisesti pysyivät tietämättömyydessään, hän olisi tahtonut että Simonin takaisin tuloa vietettäisiin suurena sovintojuhlana, jossa koko Maillebois yhtyisi veljesliittoon työskennelläkseen ainoastaan kaikkien onneksi.
Markuksen palatessa tyttärensä Louisen luo koululle, jossa hänen vaimonsa oli odottanut häntä ja jossa he aikoivat syödä päivällistä Clémentin, Charlotten ja Luciennen kanssa, tapasi hän siellä suureksi ilokseen Sébastienin ja Sarahin, jotka juuri olivat tulleet Beaumontista, päivällisille hekin. Koko perhe oli siis kokoontunut, ja pöytää täytyi pidentää. Siinä olivat ensin Markus ja Geneviève, sitten Clément ja Charlotte, sekä heidän seitsenvuotias tyttösensä Lucienne, sitten Josef Simon ja Louise, sitten Sébastien Milhomme ja Sarah, sitten François Simon ja Thérèse Milhomme, serkukset, jotka olivat menneet naimisiin ja joilla jo oli pieni lähes kahden vuotias tyttö Rose: kaikkiaan kaksitoista pöytäkumppania ja kaikilla oli hyvä terveys ja hyvä ruokahalu.