Kun Markus pöydässä kertoi iltapäivästään ja Adrienin ehdotuksesta ja sanoi olevansa varma sen menestyksestä, huudahtivat kaikki ilosta. Josef näytti kuitenkin epäilevältä, eikä pitänyt varmana pormestarin suostumusta. Silloin Charlotte puuttui puheeseen:

— Te erehdytte, Léon setä on täydellisesti meidän puolellamme. Hän on ainoa omaisistani, joka oli hyvä minua kohtaan.

Hänen äitinsä Hortensen paettua rakastajan kanssa, oli hän jäänyt isoisänsä elätettäväksi, sillä hänen isänsä oli viety erääseen juoppojen kotiin. Hän oli silloin saanut paljon kärsiä, sekä kovaa kohtelua että nälkääkin. Savin, joka ei näyttänyt muistavan neiti Rouzairen hurskasten opetusten surkuteltavia seurauksia hänen tyttärelleen Hortenselle, soimasi tyttärentytärtään Charlottea jumalankieltäjäksi, itsepäiseksi vastustajaksi, jonka neiti Mazelinen opetukset olivat tehneet epämiellyttävimmäksi olennoksi. Charlotte oli kuitenkin ihastuttava, vapautunut väärästä ujoudesta, mutta terve, vahva ja rehellinen tyttö, sekä samalla järkevä ja helläluonteinen. Clément oli rakastunut häneen ja mennyt naimisiin hänen kanssaan kaikista vastuksista huolimatta, ja hän oli onnellinen tavatessaan hänessä oikean toverin, joka kokonaan antautui kodilleen; he viettivät onnellista elämää, auttaen pikku Lucienneä kasvamaan rakkaudessa ja vapaassa totuudessa.

Markus puolusti myös pormestari Léonia.

— Charlotte on oikeassa, hän on meidän puolellamme. Ja tiedättekö, kauneinta koko tuumassa on se että tuon talon, joka aiotaan lahjoittaa Simonille, ottavat rakentaakseen molemmat Doloirit, muurari Auguste ja seppä Charles, puhumattakaan siitä että Fernand Bongard ja Achille Savin sukulaisuuden kautta myöskin tulevat siihen osallisiksi. Rakas ystäväni Sébastien, kuka olisi uskonut tätä, silloin kun istuitte noiden poikaveitikoiden kanssa minun kouluni penkeillä.

Hän hymyili lempeästi ja Sébastien Milhomme purskahti nauruun. Mutta hänen mieltään painoi vielä eräs surullinen tapaus hänen perheessään. Edellisenä keväänä oli hänen tätinsä, rouva Edouard äkkiä kuollut, jättäen Courte-kadun paperikaupan kälylleen, rouva Alexandrelle. Sitten kun hänen poikansa oli kadonnut, oli hän alkanut riutua, eikä enää välittänyt edes kaupastaan, jota hän ennen oli niin innokkaasti hoitanut, sitäpaitsi tunsi hän itsensä kuin eksyneeksi, ei ymmärtänyt ollenkaan uusia aikoja. Rouva Alexandre jatkoi, yksin jäätyään, liikettä, sillä hän ei tahtonut joutua poikansa Sébastienin rasitukseksi, vaikka tällä kyllä oli hyvä asema. Mutta äkkiä tuli Victor takaisin. Hän oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta ja sukelsi heti esiin epäilyttävästä pimeydestä, jossa hän oli viettänyt irstaista elämää, hän ilmaantui kurjana ja likaisena, vaati jyrkästi että paperikauppa myytäisiin ja purki vanhan yhtiön, saadakseen sitten oman osansa. Näin tuli loppu Courte-kadun pienestä kaupasta, josta koulupoikasukupolvi toisensa jälkeen oli ostanut vihkonsa ja kynänsä. Jonkun aikaa nähtiin Victor Mailleboisin kaduilla, paremmin puettuna juhlia viettäen ja aina vanhan ystävänsä Polydor Souquetin seurassa, joka oli vaipunut lokaan. Eräänä iltana Markus tapasi heidät molemmat huonomaineisessa kaupunginosassa ja heidän mukanaan oli musta varjo, jossa hän luuli tuntevansa veli Gorgiaan. Noin viikko sen jälkeen poliisi löysi erään epäiltävän talon edustalta miehen ruumiin, jonka pää oli halkaistu. Se oli Victor. Murhan alla piili varmaankin joku häpeällinen salaisuus, mutta se ei koskaan tullut julkisuuteen.

— Niin, niin, sanoi Sébastien hitaasti, minä näen vielä edessäni kaikki entiset toverit; ja muutamia onnettomia lukuun ottamatta, eivät he ole niinkään huonosti kehittyneet… Mutta elämässä on myrkkyjä, joita ei voi välttää.

Asiasta ei puhuttu enempää, häneltä kysyttiin kuinka hänen äitinsä voi, jonka hän oli ottanut luokseen Beaumontin normaalikouluun ja joka korkeasta iästään huolimatta vielä oli sangen hyvissä voimissa. Hänen uusi johtajantoimensa antoi hänelle paljon tehtävää, sillä hän tahtoi jatkaa kunnioitetun opettajansa työtä ja valmistaa yhä laajenevaa alkeisopetusta varten opettajia, jotka kykenivät suureen tehtäväänsä.

— Oi! sanoi hän vielä, julkinen hyvitys Simonille, tuo halvan alkeisopettajan kirkastaminen on oleva suuri ilo meille kaikille. Minä tahdon että oppilaani viettävät sitä ja hankin heille luvan siksi päiväksi.

Markus, joka oli iloinnut hänen johtajaksinimityksestään aivan kuin omasta voitostaan, hyväksyi hänen aikeensa.