— Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!
Mutta ensin ei kukaan kuunnellut häntä. Hänen täytyi toistaa sama huuto kaksi, kolme, kymmenen kertaa, kasvavalla voimalla, väsymättömästi. Vähitellen huomattiin hänet ja tultiin levottomaksi ja kun vanhat olivat tunteneet hänet, kun hänen nimensä oli kiertänyt suusta suuhun, valtasi kauhun väristys koko joukon ja kuolemanhiljaisuus levisi avaran torin yli.
— Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!
Hän seisoi siinä auringon valaisemana, kaikkien nähtävissä, pitäen toisella kädellä kiinni aidasta ja teki yhä toisella hurjia liikkeitä ikäänkuin heiluttaen ilmassa miekkaa. Tuo kuluneeseen takkiin puettu, kuivettunut ja laiha mies mustanpuhuvine kasvoineen ja suurine petolinnun nenineen oli kamalan näköinen, aivan kuin haamu menneisyydestä, jonka silmissä paloi inhoittavien muistojen tuli.
— Te puhutte totuudesta ja oikeudesta, vaikka ette tiedä mitään, ettekä ole oikeudenmukaisia… Te kirootte kaikki minua, te pidätte minua ainoana syyllisenä, vaikka muut ovat tehneet enemmän syntiä. Minä olen ehkä rikollinen, mutta toiset ovat tahtoneet minua tekemään rikokseni, ovat salanneet sen ja jatkaneet sitä… Ja nyt saatte nähdä että rohkeasti tunnustan syntini, niin kuin rippituolissa. Mutta miksi olen täällä yksin tunnustamassa syntejäni? Miksi ei tuo toinen, herrani ja mestarini, kaikkivaltias isä Crabot tule tänne nöyryyttämään itsensä ja kertomaan kaikki? Saapukoon hänkin, mentäköön häntä etsimään tavallisesta piilopaikasta, jossa hän lymyy, tunnustakoon hänkin ihmisille ja tehköön parannusta minun kanssani!… Muutoin puhun minä, huudan julki hänen syntinsä samoin kuin omanikin, sillä Jumala asuu minussa, joka olen halvin ja kurjin syntisistä ja Jumala vaatii minua ja häntä katumuksen tekoon!
Hän jatkoi katkerasti syyttäen kaikkia esimiehiään ja etenkin isä Crabotia, kutsuen heitä turmeltuneiksi katolilaisiksi, nautinnonorjiksi ja pelkureiksi. He tappoivat kirkon raukkamaisuudellaan, tinkimällä maailman velttouden ja turhamaisuuden kanssa. Hänen mielilauseensa oli että oikea uskonnollinen henki oli hävinnyt munkeista, papeista ja piispoista, joiden olisi tullut yllä pitää Jesuksen valtaa tulella ja miekalla. Maa ja ihmiset kuuluivat yksin Jumalalle, ja Jumala oli antanut ne kirkolleen, kaikkivaltiaalle käskynhaltijalleen. Sillä oli siis myöskin omistusoikeus kaikkeen, täydellinen valta kaikkien olentojen ja kaikkien esineiden yli. Se omisti rikkaudet, rikkaita voi olla ainoastaan sen suostumuksella. Se oli itse elämänkin herra, jokainen elävä ihminen oli sen alamainen, jonka se antoi elää, tai jonka se uhrasi, sen mukaan mitä taivaan etu vaati. Sellainen oli oppi, josta oikeat pyhät eivät koskaan olleet poikenneet. Hän, halpa munkki oli aina saarnannut ja noudattanut sitä, ja hänen esimiehensä, jotka muuten olivat tehneet niin paljon vääryyttä häntä kohtaan, tunnustivat vielä hänet yhdeksi niistä harvoista, joilla vielä oli oikea uskonnollinen henki; kun taas he itse, Crabotit, Philibinit, Fulgentiukset olivat kadottaneet uskontonsa tahtoessaan viekastella vapaa-ajattelijoiden, juutalaisten, protestanttien ja vapaamuurarien kanssa. Vähitellen he, tahtoen miellyttää kaikkia, hylkäsivät opinlauseet, peittivät opin ankaruuden, silloin kun heidän olisi täytynyt julkisesti taistella jumalattomuutta vastaan, kuristaa ja polttaa luopiot. Hän itse olisi tahtonut rakentaa keskelle Pariisia äärettömän polttorovion ja heittää siihen koko synnillisen kansan, jotta liekit ja löyhkä miljoonista ruumiista nousisi punaiselle taivaalle saakka, huvittamaan ja lepyttämään Jumalan.
Hän huusi:
— Heti kun syntinen on tunnustanut ja tehnyt katumuksen, ei hän enää ole syyllinen, hän saa armon taivaalliselta herraltaan!… Kuka ihminen ei tee syntiä? Kaikki liha on heikko, munkin, jonka eläimellinen luonto saattaa tekemään rikoksen, tarvitsee ainoastaan tunnustaa samoin kuin maallikonkin; ja jos hän saa synninpäästön, jos hän sovittaa rikoksensa todellisella katumuksella, on hän taas lunastettu, hän on lumivalkea ja oikeutettu pääsemään taivaaseen, neitsyt Marian ruusujen ja liljojen joukkoon… Minä olin tunnustanut rikokseni isä Theodosiukselle, joka oli antanut minulle synninpäästön, enkä ollut enää kellenkään velkaa, koska kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala oli antanut minulle anteeksi palvelijansa kautta. Ja siitä päivästä alkaen olen aina kun olen valehdellut, aina kun esimieheni ovat pakoittaneet minua valehtelemaan, taas mennyt rippituoliin ja puhdistanut sieluni kaikesta saastasta, jolla inhimillinen heikkous oli tahrannut sen… Oi! olen paljon, olen usein syntiä tehnyt, sillä Jumala on koetellakseen minua antanut saatanan kiusata minua kaikilla helvettinsä liekeillä. Mutta minä olen nyrkeilläni lyönyt rintaani, olen verille saakka kuluttanut polveni kappelien kivilattialla. Olen maksanut, sanon vielä kerran etten ole mitään velkaa, parvi arkkienkeleitä kuljettaisi minut paratiisiin jos tällä hetkellä kuolisin, ennen kuin olen uudelleen ehtinyt langeta syntiin… En ainakaan ihmisille ole mitään velkaa, enkä koskaan ole ollut heille velkaa, rikokseni ei voi liikuttaa muita kun minua ja Jumalaa, jonka palvelija olen. Hän on antanut minulle anteeksi, ja että nyt puhun, tulee siitä että itse tahdon puhua, että tahdon lisätä taivaalliseen armoon vielä marttyyrin nöyryytyksen astuakseni voittajana paratiisiin, jossa katumustöitteni tähden saan nauttia taivaallista iloa kurjuudestani huolimatta, ja johon te ette koskaan pääse, te uskottomat ja Jumalan pilkkaajat, jotka kaikki olette tuomitut helvettiin!
Gorgias teki vielä pilaakin synkässä raivossaan, hurjassa uskoninnossaan, joka saattoi hänet yksin ja häpeämättä seisomaan kaikkea kansaa vastaan. Ja hänen huulensa vääntyivät samalla kertaa ivalliseen ja julmaan irvistykseen, niin että hampaat hiukan näkyivät vasemmalta puolelta. Polydor oli hetken peljästyneenä katsonut häneen pyöreillä, sameilla silmillään, sitten hän vaipui aidan viereen nukuksiin ja kuorsasi jo. Joukko, joka kärsivällisenä odotti luvattua tunnustusta, oli tähän saakka pysynyt ääneti. Mutta se alkoi väsyä tuohon sanatulvaan, missä se tunsi kirkonmiehen lannistumattoman ylpeyden ja röyhkeyden, kirkonmiehen, joka luulee olevansa kaikkivaltias ja loukkaamaton, kun hänellä on Jumala puolellaan. Mitä hän tahtoi sanoa? miksi ei hän suoraan kertonut kaikkea? mitä hyödyttivät nuo pitkät valmistukset, kun kymmenen sanaa olisi ollut kylliksi? Nurinaa kuului ja Gorgias olisi varmaankin vedetty alas korkealta paikaltaan, ellei Markus, joka koko ajan oli kuunnellut tyynenä ja tarkkaavaisena, olisi näyttäytynyt ja viittauksella hillinnyt kansan enenevää kärsimättömyyttä ja vihaa. Mutta Gorgias huusi yhä järkähtämättömänä, keskeytyksistä huolimatta, kimakalla äänellään, että hän oli ainoa pelkäämätön, ainoa oikea Jumalan lapsi, mutta että nuo muut, nuo raukkamaiset pelkurit, saisivat myöskin kärsiä rangaistuksensa, sillä Jumala oli kutsunut hänet, jotta kaikkien syntisten tunnustus tapahtuisi julkisesti viimeisenä sovituksena, josta kelvottomien johtajien vaaraan saattama kirkko kohoaisi nuortuneena ja iankaikkisena voittajana.
Äkkiä muuttui hänen äänensä valittavaksi ja itkuiseksi, hän löi nyrkeillään hurjasti rintaansa, ikään kuin kauheimpien tunnonvaivojen valtaamana.