— Oi, Jumalani, minä olen tehnyt syntiä! oi Jumalani, anna minulle anteeksi! oi Jumalani, pelasta minut saatanan kynsistä, siunatakseni sinun pyhää nimeäsi!… Minun Jumalani tahtoo että sen teen! kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!
Ja hän paljasti itsensä kokoontuneen kansan edessä, kertoi mitään salaamatta pohjattomista himoistaan, millainen syömäri ja juomari hän oli ja kuinka hän lapsuudesta saakka oli ollut saastaisten halujen vallassa. Lapsena ollessaan ei hän tehnyt työtä, vaikka oli terävä järjeltään, vaan kierteli mieluummin ympäri seutua kaikellaisilla seikkailuilla, varastellen ja hätyytellen jo pieniä talonpoikaistyttöjä. Hänen isänsä Jean Plumet oli entinen salametsästäjä, josta kreivitär de Quèdeville oli tehnyt metsänvartijan. Hänen, Georges Plumetin äiti oli ollut maankuljeksija, joka sitten taas oli kadonnut ja jättänyt jälkeensä lapsen. Hän muisti vielä aivan selvästi kuinka hänen isänsä kuolleena kannettiin Valmarien kartanolle, rinnassa kaksi luotia, jotka oli ampunut eräs salametsästäjä, vainajan entinen toveri. Senjälkeen hän oli kasvanut yhdessä kreivittären vallattoman pojanpojan Gastonin kanssa, joka myöskin mieluummin haki seikkailuja pienten tyttöjen kanssa, kiipesi korkeisiin poppeleihin särkemään harakan pesiä ja kahlasi aivan alastomana joen pohjassa krapuja etsimässä, kuin luki läksyjä kotonaan. Silloin hän oli tutustunut isä Philibiniin, Gastonin opettajaan ja isä Crabotiin, joka siihen aikaan oli voimansa ja loistonsa kukkuloilla, kreivitär de Quèdevillen jumaloima ja silloin jo Valmarien itsevaltias isäntä. Ja sitten hän äkkiä, raaoin sanoin kertoi Gastonin, Valmarien ainoan perijän kuolemasta; hän oli kaukaa nähnyt koko tapauksen, lapsi oli tyrkätty jokeen hänen ollessa kävelemässä, hukkunut ikäänkuin tapaturmaisesti: ja muutamia kuukausia myöhemmin oli kreivitär määrännyt Isä Crabotin laajan alueen perijäksi.
Gorgias löi rintaansa vielä hurjemmasti ja jatkoi katumuksen kyynelten sortamalla äänellä:
— Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä, oi Jumalani!… Ja esimieheni ovat tehneet syntiä vielä kauheammin, oi Jumalani! antamalla minulle huonoa esimerkkiä… Mutta, oi Jumalani! koska minä nyt teen parannusta heidän puolestaan ja omasta puolestani, tunnustamalla kaikki, niin sinä annat heillekin anteeksi, oi Jumalani! äärettömässä hyvyydessäsi, niin kuin sinä minullekin anteeksi annat.
Joukon läpi kulki ikäänkuin suuttumuksen ja inhon laine. Nyrkit kohosivat, kostonhuutoja kuului, mutta Gorgias jatkoi puhettaan, kertoi kuinka isä Crabot ja isä Philibin siitä saakka olivat pitäneet huolta hänestä, sillä heidät sitoi häneen rikos, he luottivat häneen, samoin kuin hän heihin. Se oli tuo vanha liitto, jonka Markus oli aavistanut: Gorgias oli annettu kirkolle, hänestä oli tullut munkki, Jumalan hirveä lapsi, jonka syntisessä ruumiissa palava, oikea kristillinen henki sekä kauhistutti että ihastutti hänen esimiehiään. Hänen ruumistaan tärisytti katkera nyyhkytys, hän tuli nyt inhoittavaan rikokseensa.
— Oi Jumalani! pieni enkeli oli siinä… Se on puhdas totuus, minä olin saattanut toisen oppilaan kotiin ja kuljin juuri pilkkopimeän torin poikki, kun huomasin tuon pienen enkelin avonaisen akkunan ääressä, valaistussa huoneessaan… Sinä, oi Jumalani, joka silloin näit sydämmeeni, tiedät ettei minulla mennessäni lähemmäksi ollut mitään saastaisia aikomuksia, olin vain utelias ja tahdoin isällisesti nuhdella lasta siitä että oli jättänyt akkunan auki. Sinä tiedät myöskin että hetken aikaa keskustelin ystävällisesti ja pyysin nähdäkseni pyhimyskuvia, jotka olivat levällään pöydällä, kauniita ja hurskaita kuvia, vielä aivan tuoksuvia pyhästä savusta… Mutta miksi, oi Jumalani, annoit silloin saatanan kiusata minua, miksi jätit minut kiusaajan valtaan, joka saattoi minut hyppäämään huoneeseen, katsoakseni muka lähempää pyhiä kuvia, sydän jo sykkivänä, veri kiehuvana kuin kaikki helvetin liekit olisivat polttaneet suoniani… Oi Jumalani, oi Jumalani! sinun tiesi ovat tutkimattomat ja hirveät.
Nyt vallitsi taas kuolonhiljaisuus torilla, kansanjoukon jännitys kasvoi sitä mukaa kuin kammottava kertomus edistyi. Ei kuulunut enää henkäystäkään, ääretön kauhu painoi liikkumatonta joukkoa, joka kammolla odotti, mitä se aavisti tulevan. Ja Markus seisoi kalpeana ja hämmästyneenä tuntiessaan totuuden vihdoinkin tulevan ilmi, niin monien valheellisten selitysten jälkeen. Hän kuvaili mielessään kohtausta sellaisena kun hän jo oli sen aavistanut ja katseli tuijottaen luonnotonta rikoksentekijää, joka entisen raivonsa valtaamana teki hurjia liikkeitä, suonenvetoisten nyyhkytysten kouristaessa hänen ruumistaan.
— Oi Jumalani, sinä olit luonut niin suloiseksi tuon lapsen, vaaleakiharaisine enkelinpäineen. Ja hänellä näytti olevan aivan kuin keruubeilla uskonnollisissa tauluissa, ainoastaan tuo enkelinpää ja kaksi siipeä, niin hieno ja hento oli hänen pieni, vaivainen ruumiinsa, pienen paidan alla… Tappaa hänet, oi Jumalani! eihän minulla ollut niin julmaa aikomusta? Sano se, sinä, joka näet sydämmeeni. Hän oli niin kaunis, minä rakastin häntä niin, että en olisi tahtonut hiuskarvaakaan hänen päässänsä vahingoittaa… Mutta silloin tuli synti, himo poltti minua ja minä tahdoin hyväillä häntä, aivan hiljaa, epäilevin sanoin ja liikkein, jotka tuskin uskalsivat… Minä istuuduin pöydän ääreen ja katselin pyhiä kuvia. Minä vedin hänet luokseni, panin hänet polvelleni, katsellaksemme niitä yhdessä. Hän oli ensin aivan tyyni ja taipuisa; mutta kun saatana sai minut valtoihinsa, sokaisi minut, peljästyi hän ja alkoi huutaa, huutaa, huutaa… Oi Jumalani! nuo huudot kaikuvat vielä korvissani, ne tekevät minut hulluksi!
Hän sai jonkummoisen kohtauksen, hänen silmänsä paloivat, hänen kasvonsa vääntyivät ja suunpielissä näkyi vaahtoa. Suonenvetoiset kouristukset tärisyttivät hänen laihaa ja koukkuista ruumistaan. Silloin valtasi hänet viimeinen raivo ja hän ulvoi kuin tuomittu, jota saatana haarukallaan kohentaa helvetin liekeissä:
— Ei, ei, se ei vielä ole puhdas totuus, se on väärennetty ja kaunistettu… Tahdon sanoa kaikki, tahdon sanoa kaikki, sillä hinnalla vasta saan nauttia paratiisin iankaikkista autuutta.