Nyt seurasi saastainen ja kauhistuttava kuvaus. Hän kertoi kaikki raaoin, inhoittavin sanoin, tehden liikkeitä, jotka selvästi kuvasivat kamalan kohtauksen. Hän kertoi kuinka hän oli paiskannut maahan pikku Zéphirinin; raiskannut hänet, repinyt rikki hänen paitansa ja koettanut kääriä sen hänen päänsä ympäri, estääkseen häntä huutamasta. Hän kertoi koko tapauksen salaamatta ainoatakaan pikkuseikkaa, siitä syntyi kauhistuttava kuvaus, jossa ilmeni luostarien pimeydessä kasvaneiden ja turmeltuneiden intohimojen koko luonnoton saastaisuus. Hän kuvaili raukkamaisen pelkonsa, kuullessaan lapsen huudot, kertoi kuinka hän tahtoi salata rikosta ja kuinka hänen päänsä meni sekaisin, ja surisevissa korvissaan jo luuli kuulevansa santarmien kiiruhtavan häntä kiinniottamaan. Hän kertoi kuinka hän hämmennyksissään oli etsinyt jotain esinettä, koettanut taskujaan, saanut käsiinsä jotakin paperia ja työntänyt ne vaikeroivan uhrinsa suuhun, ajattelematta ollenkaan mitä teki, haluten vain tukahuttaa nuo hirveät huudot. Ja lopuksi hän kuvasi murhan, kuristuksen, kuinka hänen suurten, kuivien, karvaisten käsiensä kymmenen sormea olivat puristuneet niinkuin rautaköydet hennon kaulan ympärille, tunkeutuneet lihan sisään ja jättäneet siihen syviä, mustia juovia.
— Oi Jumalani! minä olen sika, minä olen verenhimoinen peto, jonka jäsenet ovat veren ja loan tahraamat… Ja minä pakenin niinkuin kurja pelkuri, kykenemättä ajattelemaan, tylsänä ja kauhistuneena, minä jätin akkunan auki, mikä todistaa kuinka yksinkertainen olin ja kuinka viaton olisin ollut, ellei saatana odottamatta olisi hyökännyt kimppuuni… Nyt olen kertonut kaikki ihmisille, oi Jumalani, aukaiskoon sinun hyvyytesi parannustyöni tähden minulle taivaan ovet!
Mutta nyt oli kauhistuneen joukon kärsivällisyys lopussa. Sen jähmettynyttä ja mykkää hämmästystä seurasi vastustamaton raivo. Pitkä sadatusten pauhu vyöryi torin toisesta laidasta toiseen, se paisui kuin ääretön aalto, syöksyi eteenpäin ja uhkasi aitaa vastaan musertaa häpeämättömän konnan, luonnottoman katumuksentekijän, joka uskonnollisessa mielettömyydessään uskalsi asettaa rikoksensa kaikkien nähtäväksi. Ihmisjoukko huusi: "Kuolema raiskaajalle! kuolema murhaajalle! kuolema, kuolema lasten tappajalle ja häväisijälle!" Markus huomasi hirveän vaaran, joukko repisi kappaleiksi tuon miehen, tuntien luonnollisen tarpeen heti tuomita syyllisen ja koko hyvyyden ja veljellisyyden juhlan totuuden ja oikeuden voiton tahraisi ja synkistäisi tuo rikollisen rankaiseminen, jonka rikollisen jäsenet hajautuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Hän riensi Gorgiaan luo ja tahtoi riistää hänet alas aidalta, mutta hän sai taistella tätäkin vastaan, joka itsepäisesti ja hurjasti väitti että hänellä vielä oli puhuttavaa. Vihdoin sai hän muutamien voimakkaiden miesten avulla hänet irti aidasta ja kannetuksi puutarhaan, jonka portti suljettiin. Olikin aika, sillä raivostunut joukko hyökkäsi jo aitaa vastaan, mutta se oli onneksi uusi ja vahva. Gorgias oli nyt turvassa, tuossa talossa, mikä oli lahjoitettu viattomalle, jolle hän oli tuottanut onnettomuuden. Mutta heti kun kantajat päästivät hänet irti, luullen että hän jo oli masentunut, hyppäsi hän pystyyn, kiipesi aidalle ja alkoi taas puhua turvassa rautatankojen takana, joita vastaan kansan vimmastuneet hyökylaineet murtuivat.
— Oi Jumalani! sinä näit ensimmäisen synninsovitukseni, kun yhtä typerät kuin raukkamaisetkin esimieheni hylkäsivät minut maanpaossa. Sinä näit kuinka kurjiin ammatteihin he pakoittivat minut, mihin inhoittaviin rikoksiin he johtivat minut. Sinä tunnet myös heidän halpamaisen itaruutensa, tiedät että he kielsivät ja vieläkin kieltävät minulta kurjan leipäpalasen, vaikka koko elämäni ovat olleet minun neuvonantajiani ja rikostovereitani… Sillä sinä olit aina läsnä, oi Jumalani, he olivat tehneet liiton kanssani, rikoksen jälkeen olen ainoastaan totellut heitä, ainoastaan heidän kauttaan ja heidän tähtensä olen pahentanut sitä toisilla rikoksilla. Tarkoituksena oli tosin sinun pyhän kirkkosi pelastaminen häväistyksestä, ja minä olisin antanut vereni, henkeni. Mutta he tahtoivat ennen kaikkea pelastaa oman nahkansa ja se saattoi minut raivoon ja tunnustamaan kaikki… Ja nyt, oi Jumalani, kun minä olen ollut sinun oikeutesi sanansaattaja, kostoa huutava suu, jonka olet aukaissut julistamaan julki heidän salaiset ja rankaisemattomat rikoksensa, katso nyt itse tahdotko antaa heille anteeksi, vaiko vihallasi musertaa heidät tämän sikalauman edessä, joka teeskentelee unohtaneensa sinun nimesi, jonka kirottuja ruumiita helvetin liekit iankaikkisesti ovat korventavat.
Hirvittävä rähinä keskeytti hänet joka lauseelta, kiviä kulki kädestä käteen ja alkoi jo lennellä hänen päänsä ympärillä. Aita ei varmaankaan olisi voinut kauempaa vastustaa, viimeinen jättiläisponnistus oli vähällä kaataa sen, mutta silloin saivat Markus ja hänen apulaisensa Gorgiaan uudelleen käsiinsä ja veivät hänet talon taakse. Siellä oli toinen portti autiolle syrjäkadulle päin ja hetken kuluttua talutettiin konna ulos ja ajettiin pois.
Mutta nurisevan ja suuttuneen joukon rauhoittivat äkkiä riemuisat ilohuudot, jotka pian voittivat vihaisen räyhinän, tullessaan yhä lähemmäksi pitkin uutta, aurinkoista puistokatua. Simon, jota rautatiellä oli vastaanottanut kunnallisneuvoston lähetystö, saapui suurissa vaunuissa, hän ja hänen veljensä David istuivat peräistuimella ja heitä vastapäätä asianajaja Delbos ynnä pormestari Léon Savin. Vaunujen hitaasti vieriessä eteenpäin täyteenahdettuja katuja pitkin, tervehtivät häntä kaikkialla suuremmoiset mielenosoitukset, Äskeinen inhoittava näytelmä, jonka vaikutuksesta kaikki vielä vapisivat, teki innostuksen ylenpalttiseksi, riemuja eläköönhuudoista uhrille ei tahtonut loppua tulla, sillä hänen viattomuutensa, kärsimyksensä ja sankarillisuutensa ilmaantuivat monin verroin loistavimpina nyt kun syyllinen, inhoittavana ja mielettömänä jylhässä suuruudessaan oli tehnyt julkisen tunnustuksen. Naiset itkivät ja nostivat ylös lapsensa näyttääkseen heille sankarin. Miehet tahtoivat riisua hevoset valjaista; ja he riisuivat ne ja voimakkaat kädet vetivät vaunut lahjatalolle saakka, Pitkin tietä oli maa kukilla peitetty ja toisia kukkia heitettiin vielä akkunoista, joissa nenäliinat ja liput liehuivat. Eräs nuori, sangen kaunis tyttö nousi vaunun astinlaudalle ja seisoi siinä kuin elävä kuva nuoruudesta, lisäten kauneudellaan marttyyrin voittokulun loistoa. Suudelmia lenteli ilmassa, rakkauden ja kunnioituksen sanoja sateli kaikkialta vaunuihin kukkavihkojen mukana. Syvempi liikutus ei koskaan ole täyttänyt kansan mieltä, kaikkien sydämmet hehkuivat kun he ajattelivat tuota ääretöntä vääryyttä, ja koettaessaan etsiä jotain hyvitystä huomasivat he voivansa ainoastaan lahjoittaa hänelle sydämmensä ja rakkautensa kokonaan, ehdottomasti. Kunnia viattomalle, jonka kansa oli saattamaisillaan kuolemaan, ja jolle kansa ei koskaan voi tuottaa kylliksi iloa! Kunnia marttyyrille, joka on niin paljon kärsinyt väärin ymmärretyn, kuristetun totuuden tähden ja jonka voitto on samalla valheesta ja erehdyksestä vapautuneen ihmishengen voitto! Kunnia opettajalle, jonka tointa on koetettu vahingoittaa, joka on saanut kärsiä siksi että koetti levittää valoa ja jonka kunnia nyt on sitä suurempi kun hän tuskalla on maksanut jokaisen köyhille ja tietämättömille jakamansa totuuden kipinän!
Markus seisoi siinä hurmaantuneena onnesta nähdessään voittokulun lähestyvän kansan riemuhuutojen vastaanottamana ja hän ajatteli Simonin vangitsemista tuona hirveänä päivänä, jolloin hänet oli kuljetettu Mailleboisista samaan aikaan kun pikku Zéphiriniä haudattiin. Raivostunut kansanjoukko ryntäsi onnetonta kohden, anastaakseen hänet ja raastaakseen hänet kappaleiksi. Hurjia huutoja kuului: "Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle! kuolema juutalaiselle!" Ja rähisevä joukko juoksi vaunujen jäljessä, ei tahtonut päästää saalistaan, samalla kun Simon, kalpeana ja jähmettyneenä vastasi alituisella huudollaan: "Olen viaton! olen viaton! olen viaton!" Ja nyt kun hänen viattomuutensa näin monien vuosien kuluttua tuli ilmi, mikä ääretön muutos olikaan tapahtunut! Kansa oli nuortunut ja ikäänkuin kirkastunut, entisten sokeiden häväisijäin lapset ja lastenlapset olivat vähitellen kasvaneet totuudessa, muuttuneet innokkaiksi ystäviksi ja sovittivat nyt isiensä rikoksen vilpittömällä rakkaudellaan.
Mutta vaunut pysähtyivät ristikkoportin eteen ja kansan mielenliikutus kasvoi vielä kun se näki Simonin astuvan alas niistä nojautuen veljeensä Davidiin, joka oli vahvempi ja reippaampi. Simon oli laihtunut ja heikontunut, ikä oli tehnyt lempeämmiksi hänen kasvonsa, joita hienot lumivalkeat hiukset ympäröivät. Hän hymyili Davidille kiitokseksi avusta, ja kansan myrskyiset riemuhuudot kaikuivat uudelleen kun se näki nuo kaksi veljestä, jotka niin ihmeellinen sankarillisuus oli yhdistänyt, onnettoman veljen, joka ei koskaan ollut epäillyt veljensä uhraavaisuutta ja ihailtavan veljen, joka kokonaan oli uhrautunut veljensä kunnian ja elämän puolesta. Riemuhuudot jatkuivat kun Delbos vuorostaan astui alas pormestari Léon Savinin kanssa, suuri Delbos, niinkuin häntä kansan joukossa kutsuttiin. Beaumontin ja Rozanin sankari, joka oli uskaltanut huutaa julki totuuden, silloin kun sen tunnustaminen saattoi jokaisen hirvittävään vaaraan ja joka sittemmin niin uljaasti oli taistellut tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta. Markus oli sillä aikaa rientänyt Simonia, Davidia ja Delbosia vastaan ja nuo neljä miestä seisoivat hetken talon kynnyksellä. Innostus nousi korkeimmilleen, ihmiset valtasi oikea riemun huumaus kun he näkivät kaikki neljä vierekkäin, kolme sankarillista puolustajaa ja viattoman, jonka he olivat pelastaneet kauheimmista kärsimyksistä.
Syvästi liikutettuna Simon heittäytyi Markuksen kaulaan ja tämä puristi häntä rintaansa vasten. Molemmat itkivät. He saivat sanotuksi ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja, melkein samat, jotka he olivat lausuneet hirveän eron hetkenä.
— Kiitos, kiitos, toverini. Sinä olet ollut toinen veljeni, sinä ja
David olette pelastaneet minun ja lasteni kunnian!