— Niin, toverini, minä olen ainoastaan auttanut Davidia ja totuus yksin on voittanut… Katso, tuossa ovat lapsesi, he ovat omasta voimastaan kasvaneet järkeviksi ja vahvoiksi.
Koko perhe seisoi viheriöivässä puutarhassa, neljä sukupolvea odotti kunnianarvoisaa isää, joka niin monta vuotta kärsittyään vihdoin oli saanut voiton. Rachel, puoliso ja Geneviève, ystävän vaimo, pysyttelivät vierekkäin. Sitten seurasivat heidän yhdistyneet lapsensa Josef ja Louise, Sarah ja Sébastien, ja heidän vieressään François ja Thérèse perheen nuorimman jäsenen, pikku Rosen kanssa. Clément ja Charlotte ynnä Lucienne olivat myöskin siellä. Kaikkien silmät olivat kyynelissä ja suudelmia vaihdettiin loppumattomiin.
Mutta nyt kuului raikas, sulosointuinen laulu. Molempien koulujen lapset, Josefin ja Louisen oppilaat, tervehtivät laululla Mailleboisin entistä opettajaa. Se oli herttaista ja liikuttavaa, tuo pieni, lapsellinen laulu, joka kertoi lämpimästä hellyydestä ja myös hiukan hymyilevästä tulevaisuudesta, suloisinta ja puhtainta lääkettä vanhan maailman haavoille. Sitten astui pieni poikanen esiin ja tarjosi Simonille kukkavihon poikakoulun nimessä.
— Kiitos, pieni ystäväni. Voi kuinka olet kaunis!… Kuka sinä olet?
— Minä olen Edmond Doloir, opettaja Jules Doloirin poika. Isäni on tuolla herra Salvanin vieressä.
Sitten tuli pieni tyttö antamaan vihon tyttökoulun puolesta.
— Oi pikku kultaseni! Kiitos, kiitos… Kuka sitten olet?
— Minä olen Georgette Doloir, Adrien Doloirin ja Claire Bongardin tytär ja tuolla ovat isä ja äiti isoisän ja isoäidin ja setien ja tätien kanssa.
Mutta Lucienne Froment toi vielä vihon Rose Simonin puolesta, jota hän kantoi sylissään.
— Minä olen Lucienne Froment, Clément Fromentin ja Charlotte Savinin tytär ja tämä on Rose Simon, teidän pojanpoikanne Françoisin tytär, teidän poikanne Josefin pojantytär, teidän pojanpoikanne tytär, samoin kun hän on ystävänne Markus Fromentin tyttärenpojan tytär, isoäitinsä Louisen kautta.