Simon otti vapiseviin käsiinsä pienen, suloisen olennon, joka ei vielä osannut puhua.
— Oi, kallehin aarteeni, liha minun lihastani, sinä olet kuin liitonarkki, koko sovitus on sinussa toteutunut!… Kuinka hyvä ja voimakas elämä onkaan ollut, kuinka väsymättömällä rohkeudella se onkaan tehnyt työtä, koska se meistä on antanut kasvaa näin paljon vahvoja ja viehättäviä olentoja! Ja kuinka suuresti edistyykään jokainen sukupolvi, kuinka paljon totuutta, oikeutta ja rauhaa elämä tuokaan ikuisessa työssään!
Kaikki tunkeilivat hänen ympärillään, esittelivät itsensä, puristivat hänen käsiään, syleilivät häntä. Siinä olivat Savinit, Léon ja hänen poikansa Robert, pormestari, joka niin innokkaasti oli puuhannut hyvitystä ja joka koko Mailleboisin nimessä oli ottanut hänet vastaan rautatiellä. Siinä olivat Doloirit, Auguste, joka oli rakentanut talon, Adrien, joka oli tehnyt piirustukset, Charles, joka oli ottanut huolekseen sepäntyöt ja Marcel, joka oli toimittanut puusepäntyöt. Siinä olivat Bongardit, Fernand ja hänen vaimonsa Lucile, sekä heidän tyttärensä Claire, kaikki nyt naimisten kautta sukua toisilleen, niin että he muodostivat yhden ainoan perheen; ja Simonin oli vaikea tuntea kaikkia. Mutta hänen entiset oppilaansa sanoivat nimensä, hän huomasi heidän vanhentuneissa kasvoissaan entisten lasten puhtaat piirteet ja syleilyä jatkui, niistä ei tahtonut tulla loppua mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Äkkiä hän joutui vanhan, mutta yhä vielä hymyilevän Salvanin eteen. Hän heittäytyi vanhuksen syliin.
— Oi mestarini, teitä saan kiittää kaikesta, teidän työnne se on päässyt voitolle, uljaiden työmiesten kautta, jotka te olette kasvattaneet ja lähettäneet maailmaan.
Sitten hän suuteli iloisesti neiti Mazelinea molemmille poskille. Mignot purskahti itkuun kun hän häntäkin syleili.
— Oletteko antaneet minulle anteeksi, herra Simon?
— Teille anteeksi, vanha Mignot! Te olette ollut jalo ja rohkea. Kuinka hauskaa tavata näin!
Mutta yksinkertainen ja suuremmoinen juhlallisuus läheni loppuaan. Ystävällinen lahjatalo, joka kohosi Trou-kadun entisen kurjan hökkelin sijalla, seisoi auringonpaisteessa hymyilevänä ja iloisen näköisenä, kukka- ja lehtiköynnöksillä koristettuna. Äkkiä poistettiin vaate, joka vielä peitti kirjoituksen oven päällä, marmorilevy tuli näkyviin ja kultaisin kirjaimin loistivat siinä sanat: "Mailleboisin kaupunki opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden tähden, hänen kärsimystensä korvaukseksi." Sitten seurasi allekirjoitus, vielä korkeampana ja silmiinpistävämpänä: "Hänen teloittajiensa lastenlapset." Ja avaralta torilta, läheiseltä puistokadulta, akkunoista ja katoilta kohosi vielä viimeinen, ääretön riemuhuuto, jyristen kuin ukkonen, ja siihen vihdoin yhdistyi kaikki kansa, ei yksikään ihminen uskaltanut nousta vastustamaan voittavaa totuutta ja oikeutta.
Seuraavana päivänä oli "Petit Beaumontais"-lehdessä innokas selonteko juhlasta. Kauan aikaa sitten oli inhoittava lehti muuttunut uuden hengen vaikutuksesta, joka kohotti sen lukijoiden siveellisen ja henkisen katsantokannan. Oli täytynyt laasta ja puhdistaa sen toimitus niinkuin likaviemäri, siihen määrin oli sinne vuosien kuluessa kerääntynyt kaikellaista myrkkyä. Sanomalehdistöstä tulee varmaankin erinomainen sivistysvälikappale, kun se ei enää ole valtiollisten ja finanssiroistojen käsissä, jotka sen avulla tylsyttävät ja ryöstävät tilaajiaan. Uudistettu ja nuortunut "Petit Beaumontais"-lehti teki jo suuria palveluksia, levitti joka päivä enemmän valoa, järkeä ja hyvyyttä.
Muutamia päiviä myöhemmin hävitti hirveä rajuilma kapusiinien kappelin, tuollainen syyskuun rajuilma, joka murskaa kaikki mitä eteen sattuu. Kappeli oli ainoa, joka vielä oli auki ja siellä kävi melkoinen joukko uskovaisia naisia. Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse oli äskettäin löydetty kuolleena sakastista, hän oli saanut aivohalvauksen hirveän vihanpuuskan johdosta; ja kirkko, joka kauan aikaa oli ollut tyhjänä, suljettiin kokonaan. Mailleboisissa apotti Coquard ei enää edes aukaissut Saint-Martin kirkon ovia, vaan toimitti yksinään jumalanpalveluksen, saamatta kuoripoikaakaan avukseen. Ja pieni kapusiinien kappeli riitti siis niille harvoille, jotka vielä kävivät kirkossa, ja sai loppuun saakka pitää maineensa ihmekauppana, suurine pyhän Antonius padualaisen kuvineen, joka seisoi siellä kullattuna ja maalattuna keinotekoisten kukkien ja vahakynttilöiden ympäröimänä.