Thérèse kietoi taas kätensä Rosen ympäri ja syleili häntä sydämmellisen hellästi.
— Lääkäri saapuu pian, aarteeni, en tahdo liikuttaa sinua ennenkuin hän on täällä… Ei se ole vaarallista. Koskeeko sinuun kovin, sano?
— Ei kovasti, äiti… Käsivartta vain polttaa ja olkapäätä painaa niin raskaasti.
Thérèse kyseli yhä häneltä matalalla äänellä, sillä tuo salaperäinen väkivallanteko oli saattanut hänet pois suunniltaan. Mitä oli tuo mies tahtonut, mitä oli hän tehnyt, minkä vuoksi oli hän hyökännyt lapsen kimppuun. Mutta joka kysymyksestä joutui Rose yhä enemmän hämilleen, sulki silmänsä ja painoi päänsä syvemmälle patjoihin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä ja kuulemasta. Erittäinkin vapisi hän, kun hänen äitinsä itsepintaisesti kysyi häneltä, eikö hän tiennyt kuka mies oli, eikö hän voisi tuntea häntä. Ja yht'äkkiä purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, ja hän tunnusti kaikki, puoleksi pois suunniltaan huusi hän korkealla läpitunkevalla äänellä, vaikka hän luuli kuiskaavansa sitä äitinsä korvaan:
— Oh, äiti, äiti, minä olen niin onneton! Minä tunsin hyvin hänen, se oli isä, joka odotti minua ja syöksyi minun päälleni.
Thérèse nousi hämmästyneenä.
— Sinun isäsi! Mitä sanot sinä onneton lapsi?
Markus oli kuullut sen, sekä myöskin Marsoullier.
Hän lähestyi lasta osoittaen suurinta epäilystä.
— Sinun isäsi! Se on mahdotonta… Kas niin, kultaseni, sen sinä olet uneksinut.