— Ei, ei, isä odotti minua koulun takana, minä tunsin hänet aivan hyvin parrasta ja lakista… Hän koetti ottaa minut, ja kun minä en antanut hänen viedä pois itseäni, heitti hän minut maahan ja väänsi poikki käsivarteni.
Hän pysyi itsepäisesti kiinni kertomuksessaan, todistusten mitättömyydestä huolimatta. Mies ei ollut virkkanut sanaakaan, Rose puhui koko ajan vain parrasta ja lakista, sillä hän ei muistanut mitään muuta, ei edes kasvoja, jotka pimeys oli kätkenyt. Mutta se oli hänen isänsä. Tämä ajatus näkyi painajaisen tavoin vaivaavan häntä ja oli ehkä saanut alkunsa siitä että hän näki äitinsä niin paljon kärsivän uskottoman miehensä lähdettyä.
— Se on mahdotonta, se on mieletöntä! toisti Markus sillä koko hänen järkensä nousi tuota selitystä vastaan. Jos François olisi tahtonut viedä tytön mukanaan, miksi hän olisi rääkännyt, melkein tappanut häntä. Thérèsekin oli aivan tyyni ja varma.
— François ei kykene sellaiseen tekoon. Hän on voinut tuottaa minulle paljon surua, mutta minä tunnen hänet ja olen puolustava häntä jos tarvitaan… Sinä olet erehtynyt, Rose raukkani.
Hän otti nenäliinan, joka oli jäänyt pöydälle ja alkoi tarkastaa sitä, eikä voinut pidättää tuskallista vavahdusta, sillä hän tunsi nenäliinan, hän oli itse ostanut tusinan sellaisia, isolla F-kirjaimella varustettuja, Landois sisarusten kaupasta Isonkadun varrella. Hän aukaisi heti piironginlaatikon, siellä oli vielä kymmenen samallaista nenäliinaa, François oli saattanut ottaa kaksi niistä mukaansa paetessaan. Mutta hän hillitsi kauhun, joka oli vallannut hänet ja sanoi yhtä varmasti ja tyynesti:
— Nenäliina saattaisi todella olla hänen… Mutta vähät siitä, se ei ole hän, en koskaan usko että hän on syyllinen.
Tämä tapaus näytti saattaneen Marsoullierin aivan ymmälle. Hän pysyi syrjemmällä, eikä näyttänyt tietävän kuinka poistua noiden murheellisten ihmisten luota; kuullessaan lapsen kertomuksen jäi hän seisomaan silmät selällään ja nenäliinan tunteminen nosti silminnähtävästi hänen hämmästyksensä korkeimmilleen. Kun lääkäri vihdoin saapui apuopettajattaren mukana, käytti hän tilaisuutta pujahtaakseen huoneesta. Markus meni ruokahuoneeseen odottamaan lääkärin tutkimuksen tulosta. Rosen oikea käsi oli todella poikki, mutta luunmurto ei osoittanut mitään huolestuttavia oireita ja paitsi mustelmia ranteissa sekä muutamia ruhjevammoja, ei hänessä näkynyt mitään muita väkivallan merkkejä. Enin peljättävä oli se hermotäristys, joka hänen ikäisillään tytöillä oli niin ankara. Lääkäri läksi vasta tunnin kuluttua, asetettuaan paikalleen taittuneen jäsenen ja nähdessään lapsen vaipuneen syvään uneen.
Markus oli sillävälin lähettänyt sanan vaimolleen ja tyttärelleen, Genevièvelle ja Louiselle että eivät tulisi levottomaksi kun hän ei palannut. He saapuivat heti kauhistuneina ja epätoivoissaan tapahtumasta, joka muistutti heillekin tuosta vanhasta hirveästä jutusta. Thérèse tuli heidän luokseen ja pidettiin pieni perheneuvottelu, samalla kun kaikki kolme tarkasti kuuntelivat avonaisella ovella heräisikö pieni sairas. Markus puhui kauan ja kuumeentapaisesti. Miksi olisi François ryhtynyt moiseen tekoon? Hän oli saattanut antautua mielettömän intohimon valtaan, paetessaan Coletten kanssa, mutta hän oli aina ollut hellä isä, hänen vaimollansakaan ei ollut mitään valittamista miehensä käytöksestä häntä kohtaan, se oli aina ollut arvokas, melkein kunnioittava. Mikä vaikutin olisi sitten saanut hänet siihen? Ei voinut ajatellakaan että hänet, yksinäisessä piilopaikassaan, missä hän eli rakastajattaren kanssa, olisi äkkiä vallannut halu saada takaisin tyttärensä; ja minne hän olisi sitten pannut lapsen? Ja jos otaksuikin että vaikuttimena oli saattanut olla julma halu tuottaa lisää surua vaimolle riistämällä häneltä tämän ainoan lohdutuksen, niin oli mahdotonta ajatella että isä, sen sijaan että aivan yksinkertaisesti olisi vienyt tytön mukanaan, olisi pahoinpidellyt ja haavoittanut häntä ja sitten heittänyt hänet pyörtyneenä paikalle! Ei, ei! Rosen väitöksistä ja nenäliinan tuntemisesta huolimatta, François ei ollut syyllinen, se oli siveellisesti mahdotonta, järki sanoi sen varmemmin kuin todistukset. Mutta ajatellessaan tätä uutta, vaikeaa arvoitusta, tätä totuutta, joka taas oli esiinurkittava ja tiedoksi annettava, sitten kun se ensin oli vapautettu salaperäisestä hämärästä, Markus ei salannut levottomuuttaan ja pelkoaan, sillä hän ymmärsi hyvin että koko Maillebois jo seuraavana päivänä innokkaasti puhuisi asiasta, josta Marsoullier tietysti kertoisi kaikille. Kaikki tosiasiat näyttivät syyttävän Françoisia, kääntyisikö yleinen mielipide häntä vastaan, niinkuin muinoin hänen isoisäänsä Simonia, juutalaista vastaan? Ja kuinka häntä siinä tapauksessa oli puolustettava, kuinka oli ehkäistävä entinen hirveä vääryys uudistumasta?
— Se minua kuitenkin rauhoittaa, sanoi hän vihdoin, että ajat ovat muuttuneet. Meillä on nyt edessämme uusi valistunut ja vapautunut kansa, ja pettyisin suuresti elleivät kaikki auttaisi meitä totuuden etsimisessä.
Syntyi hiljaisuus. Thérèse sanoi päättäväisesti, vaikka vielä hiukan vapisevalla äänellä: