— Olette oikeassa, isoisä, meidän täytyy ennen kaikkea saada todistetuksi Françoisin viattomuus, jota en epäile pahimmista syytöksistä huolimatta. Minä unohdan, että hän on tuottanut minulle paljon surua, ja luottakaa minuun, minä autan teitä kaikin voimin.
Geneviève ja Louise nyökäyttivät myöntävästi.
— Oi lapsiraukka! mumisi jälkimmäinen. Seitsemän vuotiaana hän heittäysi kaulaani ja huudahti: "Pikku äiti, minä pidän sinusta niin kovasti!" Hän on hellä ja intohimoinen luonne, jolle täytyy antaa paljon anteeksi.
— Niin, sanoi Geneviève vuorostaan, ei pidä koskaan olla toivotonna helläluonteisten ihmisten suhteen. Heillä saattaa olla suuria vikoja, mutta rakkaus tasoittaa ne.
Seuraavana päivänä oli, kuten Markus oli aavistanut, suuri hämminki Mailleboisissa. Ei puhuttu muusta kuin lapsenryöstön yrityksestä, haavoitetusta tytöstä, joka syytti isäänsä ja ohikulkijan löytämästä nenäliinasta, jonka äiti oli tuntenut. Marsoullier kertoi jutun jokaiselle, joka vaan tahtoi kuulla — koristellen sitä hiukan, hän kun oli nähnyt kaikki. Marsoullier ei ollut mikään ilkeä ihminen, vaan turhamainen ja pelkuri, joka nautti siitä että oli tullut yhtäkkiä kuuluisaksi henkilöksi, mutta salaa pelkäsi ikävyyksiä jos juttu kääntyisi pahaan päin. Hän oli uskonnollisen Philisin sisarenpoika ja eli kirkonvartijan toimesta, josta nyt oli sangen pieni palkka, kun yhä pienempi uskovaisten joukko ylläpiti St. Martinin kirkkoa; sanottiin hänen olevan vapaa-ajattelijan vaan syövän ulkokultaisuuden leipää, kun ei muuten voinut ansaita sitä itselleen. Mutta viimeiset kirkollismieliset, jotka maksoivat hänelle palkan, tappiostaan ja kirkon rappiotilasta katkeroituneet katolilaiset valtasivat heti hänen juttunsa, tahtoivat panna sen kiertämään, käyttääkseen hyväkseen tuota sopivaan aikaan sattunutta häväistystä, jonka Jumala varmaankin oli lähettänyt. He eivät olleet uskaltaneet toivoakaan näin hyvää tilaisuutta uuden taistelun alkamiseksi, nyt oli otettava vaari tästä sallimuksen lahjasta ja tehtävä viimeinen ponnistus. Taas nähtiin mustien kaapujen hiipivän pitkin katuja, vanhain naisten kuljettavan kaikkialle eriskummallisia juttuja. Eräs tuntematon henkilö sanoi tavanneensa Françoisin kysymyksessä olevana iltana kahden muun naamioidun miehen, luultavasti vapaamuurarin, seurassa. Vapaamuurarit tarvitsivat, niinkuin kaikki tiesivät, "mustaa messuaan" varten nuoren tytön verta, ja nyt oli François arvanheitolla pakoitettu uhraamaan oman tyttärensä veren. Eikö tämä selittänyt kaikkea, lahkolaisen raakaa julmuutta, luonnotonta murhaa? Mutta järjettömän jutun keksijät eivät saaneet mitään sanomalehteä painattamaan sitä, niin että heidän täytyi itsensä levittää sitä rahvaan keskuudessa. Samana iltana oli se jo kiertänyt koko kaupungin, siitä puhuttiin jo Jonvillessä, Moreuxissa ja kaikissa naapurikunnissa. Valhe oli kylvetty, nyt tarvitsi ainoastaan odottaa myrkytettyä satoa, joka kasvaisi kansan tietämättömyydestä.
Mutta Markus oli ollut oikeassa, ajat olivat muuttuneet. Kaikkialla vastattiin typerään juttuun ivallisilla olkapäänkohautuksilla. Siihen aikaan, jolloin ihmiset olivat kuin pieniä lapsia ja halusivat kuulla satuja, saattoi sellainen käydä laatuun. Nyt tiedettiin enemmän eikä umpimähkään uskottu enää moista juttua. Kaikkein ensiksi saatiin tietää ettei François ollut vapaamuurari. Toiseksi kukaan ei ollut nähnyt häntä, tuntui varmalta että hän oli jossain kaukana tuon Coletten kanssa, joka oli kadonnut Mailleboisista samaan aikaan kuin hänkin. Kaikenlaiset muutkin syyt puhuivat hänen viattomuutensa puolesta ja koko seutu oli samaa mieltä hänestä kuin omaisetkin: intohimoinen mies, joka oli saattanut tulla mielettömän rakkauden saaliiksi, mutta hellä isä, joka ei voinut pahoinpidellä tytärtään. Kaikki ihmiset antoivat hänestä edullisia lausuntoja, hänen oppilastensa vanhemmat kertoivat hänen lempeydestään, naapurit todistivat kuinka hellä hän oli vaimolleen, hairahduksensakin aikana. Ja kuitenkin olisi yleinen mielipide voinut saada tukea Rosen nimenomaisesta syytöksestä, nenäliinasta ja Marsoullierin lukemattomia kertoja toistamasta kertomuksesta; se oli kiihoittava salaisuus, jännittävä kysymys, joka vaati ratkaisua jokaiselta, joka kykeni ajattelemaan ja arvostelemaan. Jos François ei ollut oikea syyllinen, vaikka siltä näytti, niin oli se joku toinen, ja kuka se oli, kuinka oli hänet löydettävä?
Sillaikaa kun oikeus teki tehtäväänsä ja tutki asiaa, saatiin nähdä uusi ilmiö, kansa itse auttoi sitä, koetti sanoa kaikki mitä se tiesi, kaikki mitä se oli nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt. Ihmisillä, jotka nyt olivat saaneet sivistystä, oli ikäänkuin yleinen oikeuden tarve, he pelkäsivät että joku erehdys taas saattaisi tapahtua. Eräs Bongard tuli itsestään todistamaan että hän samana iltana, jona ilkityö tapahtui, oli nähnyt pormestarinviraston edustalla pelästyneen näköisen miehen, joka näytti tulevan Kapusiinitorilta, eikä se ainakaan ollut François. Eräs Doloir toi piipunnysän, jonka hän oli löytänyt kahden katukiven välistä koulun takapuolelta, huomauttaen samalla että se oli voinut pudota lapsenryöstäjän taskusta ja että François ei polttanut. Eräs Savin kertoi kuulleensa kahden vanhan rouvan keskustelun, josta hän oli päättänyt että syyllinen oli etsittävä Marsoullierin tuttavien joukosta, sillä tämä oli puhunut liikaa muutamille uskovaisille ystävättärilleen. Mutta etenkin Landoisin sisarukset, joilla oli kauppa Isonkadun varrella olivat erittäin ymmärtäväisiä ja toimeliaita. He olivat neiti Mazelinen entisiä oppilaita, samoin kuin kaikki muutkin totuutta harrastavat vapaaehtoiset todistajat olivat maallikko-opettajien, Markuksen, Joulicin tai Josefin kasvattamia. Landoisin sisarukset katsoivat kirjoistaan kelle he olivat myyneet samanlaisia nenäliinoja kuin se, jota mies turhaan oli koittanut käyttää suukapulana. He löysivät sieltä aivan oikein Françoisin nimen; mutta vähän alempana, kaksi päivää myöhemmin oli merkitty Faustin Roudillen, Coletten veljen nimi. Ja se oli pieni viittaus, ensimmäinen säde, josta valo oli syntyvä.
Faustin oli juuri kaksi viikkoa sitten jäänyt paikatta. Maillebois oli, sovittuaan naapurikuntien kanssa, vihdoinkin ostanut komean Désiraden maatilan, perustaakseen sinne Kansantalon, äärettömän kävelypuiston, johon pääsisivät kaikki lähiseutujen työmiehet. Sen sijaan että joku veljeskunta, niinkuin isä Crabot oli toivonut, olisi muuttanut tähän ihanaan paikkaan, näiden kuninkaallisten puiden varjoon, näiden lorisevien suihkulähteiden ja valkeitten marmorikuvapatsaitten joukkoon, saivatkin rahvaaseen kuuluvat kihlautuneet parit, nuoret äidit lapsineen ja lepoa kaipaavat vanhukset nauttia niiden ihanuudesta ja loistosta. Entinen vartija Faustin, viimeisten klerikaalisten käskyläinen, oli siis lähtenyt pois linnasta ja hänet nähtiin katkerana ja kiukkuisena kiertelevän Mailleboisin katuja, puhuen etenkin kovin kiukkuisesti sisarestaan Colettesta, jonka harha-askel muka tuotti hänelle häpeää. Tätä äkillistä ankaruutta ihmeteltiin hiukan, sillä kaikki tiesivät että sisar ja veli tähän saakka olivat olleet erinomaisessa sovussa ja että jälkimmäinen oli lainannut edelliseltä aina kun tällä oli rahoja. Olivatko he todella joutuneet riitaan, oliko Faustin ehkä suuttunut siitä että Colette oli kadonnut juuri hänen jäädessään ilman paikkaa? Vai teeskentelikö hän vain, oliko hän yhä sovussa sisarensa kanssa, tunsi hänen lymypaikkansa, teki salaa työtä hänen hyväkseen? Nämä seikat olivat vielä aivan hämärät, mutta Landoisin sisarusten keksintö, joka johti huomion Faustiniin, asetti kuitenkin kaikki hänen tekonsa ja sanansa päivänvaloon. Yhdessä viikossa oli tutkinto huomattavasti edistynyt.
Ensiksikin oli Bongardin todistus tullut vahvistetuksi, useat henkilöt muistivat nyt nähneensä hänet Isollakadulla ja levottomana kääntyvän taakseen katsomaan ikäänkuin tahtoen tietää mitä koulun luona tapahtui; ja se oli todella hän, vastaantulijat sanoivat tunteneensa hänet. Sitten Doloirin löytämä piipunnysä näytti olevan hänen, useat ihmiset sanoivat nähneensä sen hänellä. Ja vihdoin keskustelu, jonka Savin oli kuullut, tuo otaksuminen että miehen ja Marsoullierin välillä oli joku yhdysside, olisi toteutunut siinä tapauksessa että Faustin ja mies olisivat olleet sama henkilö sillä kirkonpalvelija ja Désiraden entinen vartija olivat sangen läheisiä tuttuja. Se oli ratkaiseva tosiasia, seurattava jälki, joka varmaankin johtaisi totuuteen. Markus, joka jännityksellä seurasi tutkintoa, ymmärsi sen heti. Hän ottikin toimekseen Marsoullierin kuulustelemisen; häntä kummastutti nyt suuresti viimemainitun käytös silloin kun hän oli tavannut hänet uhrin vieressä miehen paettua. Hän muisti kuinka hämillään ja levoton hän oli ollut ja kuinka vastahakoisesti hän antoi nenäliinan: hän muisti kuinka hän hämmästyi kun Rose oli syyttänyt isäänsä ja kun Thérèse oli ottanut laatikosta samanlaisia nenäliinoja. Sitten hänen mieleensä muistui etenkin sana: "Pöllö!" jonka mies oli ärjäissyt kirkonvartijalle ja jonka tämä hämmennyksissään oli kertonut. Kaikki selvisi äkkiä, se oli ystävän haukkumasana ystävälle, jonka sopimaton tulo pilasi kaikki. Ja Markus meni Marsoullierin luo.
— Tiedättehän, ystäväni, että mitä raskauttavimpia todistuksia on kerääntynyt Faustinia vastaan, hänet vangitaan epäilemättä tänä iltana. Ettekö pelkää sekaantuvanne juttuun?