Kirkonvartija kuunteli äänettömänä ja pää kumarassa kun Markus luetteli kaikki todistukset.
— Kas niin, myöntäkää pois että tunsitte hänet?
— Kuinka olisin voinut hänet tuntea, herra Froment, hänellä ei ole partaa ja hän käyttää lakkia, mutta tuo mies oli parrakas ja hänellä oli pieni, pyöreä huopahattu.
Samat huomiot oli Rosekin tehnyt, eikä niitä vielä voitu selittää.
— Oh, hän oli voinut hankkia itselleen valeparran ja hatun. Hän puhui sitä paitsi, senhän olette itse sanoneet minulle. Te tunsitte hänet aivan varmaan äänestä kun hän huusi teille: "Pöllö!"
Marsoullier nosti jo kätensä väittääkseen vastaan ja vannoakseen ettei mies ollut sanonut sanaakaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä, kun Markuksen kirkas katse oli niin tutkivasti kiintynyt häneen. Ja kunnon mies, joka hän oikeastaan oli, alkoi joutua hämilleen eikä uskaltanut enää tehdä huonoa tekoa typerästä turhamaisuudesta.
— Minä olen tietysti, jatkoi Markus, ottanut selkoa teidän suhteistanne häneen, minä tiedän että usein tapasitte toisenne ja että hänen oli tapana kutsua teitä pöllöksi kun teidän epäilyksenne suututtivat häntä.
— Se on totta, myönsi Marsoullier, hän kutsui minua pöllöksi eikä se ollut ollenkaan hauskaa.
Ja kun Markus enemmän ahdisti häntä, pyysi häntä oman etunsa vuoksi huojentamaan omaatuntoaan, ellei hän tahtonut saattaa oikeutta siihen luuloon että hänkin oli syyllinen, antoi hän vihdoin myöten yhtä paljon pelosta kun totuudenrakkaudesta.
— Olkoon menneeksi, herra Froment, minä tunsin hänet… Kukaan muu kuin hän ei voi huutaa minulle "pöllö" sellaisella äänellä. Hän on sanonut sen minulle siksi monta kertaa että en voi erehtyä… Hänellä oli aivan varmaan valeparta, jonka hän juostessaan otti pois ja pisti taskuunsa koska ihmiset, jotka sitten tapasivat hänet Isonkadun kulmassa, näkivät hänet sellaisena kuin hän tavallisesti on, ilman partaa, mutta huopahattu päässä.