— Ethän se ollutkaan sinä, sano, isä, tuona iltana?… Mies oli pienempi ja hänellä oli erilainen parta.
Kummastuksessaan hän yhä tuijotti isäänsä, ikäänkuin tämä hänestä olisi ollut erilainen kuin miksi hän oli häntä kuvaillut hänen lähtönsä jälkeen ja kun hän oli nähnyt äitinsä niin paljon itkevän yksinään. Oliko hän sitten luullut että hänen isänsä olisi tullut paksummaksi ja että hänellä olisi häijyt ihmissyöjän kasvot? Nyt hän tunsi isänsä kauniin hymyn, jota hän niin rakasti; ja hän oli nyt varmaankin tullut kotiin ettei äidin enää tarvitsisi itkeä. Sitten hän alkoi vavista, hän ymmärsi erehdyksensä hirveät seuraukset.
— Ja minä olen syyttänyt sinua, isä, olen niin itsepäisesti väittänyt että sinä olit tuo mies!… Ei, ei, sinä se et ollut, minä olen valehtelija, minä huudan sen santarmeille, jos he tulevat sinua ottamaan!
Hän vaipui takaisin nojatuoliin, ja purskahti suonenvetoiseen itkuun; isän täytyi ottaa hänet syliinsä, suudella häntä hellästi, ja vakuuttaa että nyt oli onnettomuus loppuva. Hän itsekään ei tahtonut voida puhua mielenliikutuksensa tähden. Hän oli siis ollut kovin sydämmetön, koska hänen kuvansa niin oli voinut muuttua hänen tyttärensä mielessä ja koska tämä oli voinut uskoa että isä voisi olla niin julma lastaan kohtaan?
Thérèse oli kuunnellut, koettaen pysyä tyynenä. Hän ei sanonut sanaakaan, François katseli häntä tuskaisena, ikäänkuin tahtoen tietää ottaisiko hän hänet takaisin tähän kotiin, jonka hän oli hävittänyt. Kun Markus näki että hän oli niin ankara, niin taipumaton antamaan anteeksi, piti hän parempana viedä tyttärenpoikansa kotiinsa odottamaan sopivampaa hetkeä.
Samana iltana haki poliisi Faustinia, jota syytettiin lapsenryöstön yrityksestä ja väkivallasta pikku Rosea vastaan. Mutta häntä ei löydetty, asunto oli suljettu ja mies oli kadonnut; kaikki etsiminen oli turha, häntä ei koskaan saatu kiinni ja vihdoin tultiin siihen päätökseen että hän oli matkustanut Amerikkaan. Hänen sisarensa Colette, jota myöskin turhaan etsittiin, oli varmaankin seurannut veljeään, sillä häntä ei koskaan enää nähty Beaumontissa eikä Mailleboisissa. Juttu pysyi hämäränä, täytyi tyytyä arveluihin. Olivatko veli ja sisar rikostovereita? Oliko Colette pannut toimeen jonkun salajuonen viedessään pois Françoisin, vai oliko Faustin vain käyttänyt hyväkseen tämän pakoa? Mutta ennen kaikkea oliko hänen takanaan joku korkeampi järki ja tahto, joka oli kaikki suunnitellut ja valmistanut koettaakseen vielä viimeisen kerran vahingoittaa maallikkokoulua panemalla toimeen uuden Simonin jutun? Näitä saattoi otaksua, mutta tosiasiat pitivät paikkansa, eikä kukaan epäillyt etteikö pohjalla ollut kavalaa salahanketta.
Kuinka suurta huojennusta Markus tunsikaan kun juttu raukesi, eikä enää voinut tuottaa vahinkoa! Tämä vanhojen konnamaisuuksien uudistuminen, tämä viimeinen hyökkäys maallikkokoulua vastaan oli ensin suuresti huolestuttanut häntä. Eikä hän voinut kyllin ihmetellä sitä nopeutta, millä kansan terve järki oli tehnyt tehtävänsä, saattanut totuuden ilmi. Todistukset Françoisia vastaan olivat paljon raskauttavammat kuin muinoin Simonia vastaan. Hänen tyttärensä syytti häntä, ja vaikka Rose olisikin ottanut takaisin sanansa, olisi sanottu että hän teki sen perheensä vaikutuksesta. Ennen ei ainoakaan todistaja, ei kukaan Bongard, Doloir eikä Savin olisi uskaltanut sanoa mitä oli nähnyt tai kuullut, peläten joutuvansa ikävyyksiin. Ennen ei Marsoullier olisi huojentanut omaatuntoaan, koska hän ensiksikään ei olisi tuntenut siihen tarvetta ja koska toiseksi kokonainen mahtava puolue olisi kannattanut häntä ja ylistänyt hänen valhettaan. Silloin oli olemassa munkkikunta, joka myrkytti kaikki ja korotti erehdyksen opinlauseeksi, uskonnoksi. Auttaakseen Roomaa taistelussa vapaa-aatteisuutta vastaan, se käytti tunnottomasti hyväkseen valtiollisia puolueita, yllytti niitä, kiihoitti niitä toisiaan vastaan, siinä toivossa että syntyisi kansalaissota, joka jakaisi kansan kahteen osaan ja tekisi sen enemmistön, köyhien ja tietämättömien, herraksi. Nyt kun Rooma oli voitettu, kun veljeskunnat olivat katoamaisillaan, kun ei yksikään jesuiitta saisi hämmentää ihmisten järkeä eikä turmella heidän tahtoaan, toimi ihmisjärki yhä itsetietoisemmin ja vapaammin. Siinä oli selitys selvään ymmärrykseen ja johdonmukaisuuteen, jota jutun aikana oli osoitettu; valistunut ja vuosisataisista erehdyksistä vapautunut kansa kykeni vihdoin olemaan totuuden- ja oikeudenmukainen.
Mutta yksi huoli oli vielä Markuksella keskellä voitonriemuaan, se oli Françoisin ja Thérèsen epäsopu, tuo kysymys miehen ja naisen onnesta, jonka he voivat saavuttaa ainoastaan täydellisessä sovussa. Hän ei ollut niin mieletön että toivoi voivansa hävittää intohimot, estää onnetonta ihmiskuntaa verta vuotamasta himojen ruoskan alla; aina tulisi olemaan särkyneitä sydämmiä ja mustasukkaisuuden kiduttamia ihmisiä. Mutta eikö saattaisi toivoa että vapautunut nainen, kohottuaan miehen vertaiseksi, tekisi sukupuolisodan vähemmän katkeraksi, toisi siihen hiukan tyyntä arvokkaisuutta. Jo äskeisessä häväistyksessä oli nähty kuinka totuutta rakastavaisia naiset olivat ja kuinka he kaikin voimin olivat koettaneet saada sitä ilmi! He olivat vapautuneet kirkosta, ei ollut enää halpamaista taikauskoa, ei helvetinkauhua, ei teeskentelevää nöyryyttä papin edessä, nainen ei ollut enää halpa palvelija, joka tomuun ja tuhkaan polvistuen näyttää tunnustavan saastaisuutensa ja joka kostaa nöyryytyksensä turmelemalla ja hävittämällä kaikki. He olivat lakanneet olemasta hirveä hekuman ansa, johon he rippi-isien salaisesta neuvosta koettivat pyydystää miehet, niin että uskonto pääsisi voitolle. He olivat nyt oikeita puolisoja ja äitejä, kun heiltä oli riistetty turmiota tuottava taivaallinen puoliso Jesus, joka oli hämmentänyt niin monen vaimoraukan järjen. Eivätkö he nyt veisi työtä loppuunsa, käyttämällä viisaudella ja hyvyydellä saavuttamiaan oikeuksia ja sivistystä, joka teki heistä vapaita yksilöitä?
Silloin Markus päätti kutsua koko perheen koululle, tuohon suureen saliin, jossa hän itse oli opettanut, ja jossa Josef ja François olivat opettaneet hänen jälkeensä. Tämä kokous vietettiin jonkunmoisella juhlallisuudella eräänä iltapäivänä syyskuun lopulla, kirkkaan auringon valaistessa lämpimillä säteillään opettajapöydän, koulupenkit, taulut ja seinille ripustetut kuvat. Sébastien ja Sarah tulivat Beaumontista, Clément ja Charlotte saapuivat Jonvillestä, mukanaan tyttärensä Lucienne. Ja Josef, jolle muutama päivä sitten oli lähetetty sana, palasi eräältä matkalta, syvästi liikutettuna kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Markus ja Geneviève menivät kokouspaikkaan yhdessä Louisen ja Josefin kanssa ja ottivat mukaansa Françoisin, jota hänen vaimonsa Thérèse ja tyttärensä Rose odottivat luokassa. Heitä oli kaikkiaan kaksitoista, ja ensin vallitsi syvä hiljaisuus.
— Rakas Thérèseni, sanoi Markus vihdoin, me emme tahdo mitenkään pakottaa sinua, me olemme tulleet vain keskustelemaan asiasta kaikessa sovussa. Sinulla on tosin sydämmensuru. Mutta sinä et ole koskaan tuntenut sitä polttavaa tuskaa, kun mies ja vaimo näyttivät kuuluvan kahteen eri maailmaan ja kun he eräänä päivänä huomasivat että heidät eroitti toisistaan kuilu, jonka yli he eivät koskaan luulleet pääsevänsä. Kirkon käsissä oli vielä orjuutettu vaimo, hirveä kidutusase jo vapautuneelle miehelle. Kuinka paljon kyyneleitä onkaan vuotanut, kuinka monta kotia hävitetty!