Hiljaisuus alkoi uudelleen, sitten Geneviève sanoi vuorostaan, syvästi liikutettuna:
— Niin. rakas Markukseni, minä tunsin sinut väärin, minä tuotin sinulle paljon tuskaa, ja sinä teet oikein muistuttaessasi noista pahoista päivistä, se ei loukkaa minua nyt, koska olen kyennyt vapautumaan myrkystä. Mutta kuinka monta vaimoa onkaan jäänyt kuolemaan tuohon vanhaan vankilaan ja kuinka monta kotia onkaan sortunut suruun! Itsekään en koskaan ole kokonaan parantunut, olen aina pelännyt sairastuvani uudestaan, niin suuren vallan tunnen perinnöllisyydellä ja ensimmäisen kasvatuksen turmiollisilla vaikutuksilla olevan itseeni; ja sinua, sinun selvää järkeäsi ja valpasta rakkauttasi saan kiittää siitä että olen pysynyt pystyssä… Kiitän sinua, rakas Markukseni.
Ilokyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän jatkoi enenevällä mielenliikutuksella:
— Voi, onnetonta isoäitiäni, voi äiti raukkaani!… Niin, minä säälin heitä, minä näin kuinka onnettomat he olivat, hävittävän myrkyn runtelemina, ikäänkuin eksyneinä naisen kutsumuksesta, vapaaehtoisina marttyyreina. Isoäiti raukkani oli hirveä, mutta hän ei ollut saanut kokea ainoatakaan iloa, hän eli alituisessa tyhjyydessä, miksi ei hän olisi koettanut pakoittaa muita samaan tuskalliseen kieltäymiseen? Ja äiti raukkani, hänen elämänsähän oli vain pitkä kuolonkamppaus, kun hän ensin oli saanut nauttia rakkauden onnea ja sitten vaipui takaisin tähän valheen ja kuoleman uskontoon, joka kieltää kaikki elämän voimat ja ilot!
Oli kuin kaksi varjoa olisi kulkenut ohi, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun kadonneet haamut, toisen ajan surkuteltavat jumaliset naiset, joista toinen vielä kokonaan vanhan julman ja verenhimoisen kirkon orjuudessa, toinen jo lempeämpi, kuollen epätoivoissaan siitä ettei ollut koettanut katkaista kahlettaan. Geneviève näytti katseellaan seuraavan heitä, hän, tyttärentytär ja tytär, jossa hirveä taistelu oli puhjennut ilmi; hän oli vielä väsynyt taistelusta, mutta niin onnellinen kun tunsi olevansa vapaa, palanneensa elämään ja terveyteen. Sitten hänen katseensa kiintyi Louiseen. hänen tyttäreensä, joka hymyili hänelle hellästi, kumartuen suutelemaan häntä.
— Äiti, sinun on suurin ansio, sillä sinä olet taistellut ja kärsinyt. Sinua saamme kiittää voitosta, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä… Kyllä muistan sen. Minulla, joka tulin sinun jälkeesi, ei ole suurta ansiota siihen että vapauduin kokonaan menneisyydestä, ja jos olen ollut tyyni ja järkevä, jos vanhat erehdykset eivät milloinkaan ole vaivanneet minua, tulee se siitä että käytin hyväkseni hirveätä opetusta, jonka kaikki saimme kokea surun kohtaamassa kodissamme.
— Ole vaiti, imartelija! sanoi Geneviève, nauraen ja syleillen häntä vuorostaan. Sinä itse pelastit meidät, sinä selvä- ja teräväjärkinen lapsi, joka hellällä välitykselläsi voitit kaikki vastukset, Sinua on meidän kiittäminen rauhastamme, sinä olet ensimmäinen, pieni vapautunut nainen, joka päätti hakea onneansa tästä maailmasta.
Sitten Markus taas puuttui puheeseen, kääntyen Thérèsen puoleen:
— Rakas lapseni, sinä et silloin vielä ollut syntynyt, etkä tunne näitä asioita. Sinä, joka tulit Louisen jälkeen ja olet vielä vapautuneempi, vapautunut kasteesta, ripistä ja herranehtoollisesta, sinusta tuntuu aivan luonnolliselta elää vapaana, itsenäisenä ihmisenä, ilman muita siteitä kuin uskonnollisista valheista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista riippumaton järki ja omatunto. Mutta ennenkuin sinä olet päässyt näin pitkälle, ovat äidit ja isoäidit saaneet kokea hirveitä kärsimyksiä, pahimpia mielettömyyksiä ja ahdistuksia… Opetus oli ainoa ratkaisu tässä asiassa, samoinkuin kaikissa muissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Naisen on täytynyt sivistyä, jotta hänelle voitaisiin antaa oikea paikkansa miehen vertaisena ja toverina. Se oli ensimmäinen välttämättömyys, inhimillisen onnen ehto, sillä vapautunut nainen yksin voi vapauttaa miehen. Niin kauan kun hän oli papin orja ja rikostoveri, taantumuksen ja vakoilemisen välikappale, joka sai aikaan riitoja ja eripuraisuutta perheessä, oli mieskin kahlehdittu, kykenemätön toimimaan miehekkäästi ja ratkaisevasti. Voima, joka voi luoda paremman tulevaisuuden, on aviopuolisoiden täydellinen yksimielisyys… Ymmärrät siis kuinka suuri on surumme, rakas lapseni, kun näemme onnettomuuden taas palaavan tänne. Sinun ja Françoisin välillä ei ole mitään kuilua, ei erilaista uskoa.. Te kuulutte samaan maailmaan ja teillä on samat tiedot. Hän ei enää ole sinun herrasi lakien ja tapojen voimasta, etkä sinä enää ole hänen mateleva orjansa, aina valmiina kostamaan. Sinulla on samat oikeudet ja saat itse määrätä elämäsi. Teidän sopunne perustuu ainoastaan järkeen, johdonmukaisuuteen ja itse elämään, joka tahtoo että ihmiset elävät avioliitossa, voidakseen elää eheästi ja terveesti. Ja nyt on tämä sopu taas särkynyt, ihmisen ainaisen heikkouden tähden, ellei hyvyys auta teitä rakentamaan sitä uudelleen!
Thérèse oli kuunnellut tyynenä ja arvokkaana, syvän kunnioituksen ilme kasvoillaan.