— Tiedän kaiken tämän, isoisä, ja te erehdytte jos luulette minun sen unohtaneen… Mutta miksi on François asunut teillä viime päivät? Hän olisi voinut aivan hyvin jäädä tänne. Täällä on kaksi asuntoa, opettajan ja opettajattaren, en estä häntä asettumasta edelliseen, minä sen sijaan asun jälkimmäisessä. Näin voi hän hoitaa tointaan, kun koulu muutamien päivien kuluttua alkaa. Me olemme, niinkuin sanoitte, vapaita ja minä tahdon pysyä vapaana. Hänen isänsä ja äitinsä, Sébastien ja Sarah tahtoivat hellästi välittää, Louise ja Charlotte, kaikki läsnäolevat naiset hymyilivät hänelle, rukoilivat häntä silmillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään, hän kieltäytyi päättäväisesti, mutta kiivastumatta.
— François on julmasti loukannut minua, luulin etten enää rakastaisi häntä, enkä puhuisi totta jos sanoisin tällä hetkellä olevani varma rakkaudestani… Ettehän tahdo että valehtelen, että suostun yhdyselämään, joka olisi halpamainen ja epäsiveellinen.
Tähän saakka oli François kuunnellut äänettömänä, huomattavasti levottomana. Nyt hän ei voinut pidättää huudahdusta:
— Mutta minä, Thérèse, minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua niinkuin en vielä koskaan ole sinua rakastanut, sinä olet tietysti kärsinyt, mutta minä luulen tällä haavaa kärsiväni vielä enemmän!
Thérèse kääntyi hänen puoleensa ja puhui hänelle lempeästi.
— Sinä olet oikeassa luullakseni… Että rakastat minua, hulluuden puuskasta huolimatta, on hyvin mahdollista, sillä vaikka kuinka kaipaamme järkevyyttä, on ihmissydän raukka aina pysyvä parantumattomana. Ja jos kärsit niin paljon, niin kärsimme kumpikin hirveästi… Mutta minä en voi ruveta elämään kanssasi, jos en enää rakasta sinua. Se olisi alentavaa meille kummallekin, meidän onnettomuutemme tulisi siitä suuremmaksi eikä päinvastoin. Parasta on elää hyvinä naapureina ja hyvinä ystävinä, jotka ovat jälleen tulleet vapaiksi ja täyttävät kumpikin tehtävänsä.
— Entä minä, äiti! huudahti pikku Rose, silmät täynnä kyyneleitä.
— Sinä, rakkaani, rakastat vastedeskin meitä molempia, niinkuin olet tähänkin saakka rakastanut… Eläkä ole levoton, ne ovat asioita, joita lapset ymmärtävät vasta myöhemmin.
Markus kutsui Rosen hellästi luokseen, nosti hänet polvilleen ja aikoi taas ruveta puhumaan Françoisin puolesta, mutta Thérèse ehätti ennen:
— Ei, isoisä, minä pyydän teitä, älkää enää puhuko siitä. Teidän sydämmenne puhuu nyt, eikä teidän järkenne. Jos saisitte minut taipumaan, saattaisitte katua sitä myöhemmin. Antakaa minun olla viisas ja luja… Tiedän kyllä että tahdotte säästää meiltä kärsimyksiä. Oi, tunnustakaamme että kärsimys on iankaikkinen. Se on meissä itsessämme, elämä käyttää sitä ehkä johonkin tarkoitukseen, jota emme tunne. Aina meidän sydänraukkamme tulevat verta vuotamaan, me tulemme aina runtelemaan niitä sokean intohimon hetkinä, huolimatta kaikesta terveydestä ja selvästä järjestä, jonka olemme saavuttaneet. Se on ehkä välttämätöntä, voidaksemme olla onnellisia.