Kylmä väristys tuntui ikäänkuin kalventavan auringonvalon, kaikki tunsivat sydämmessään tämän tunnustuksen surullisen suuruuden.
— Mutta vähät siitä, jatkoi hän. Älkää peljätkö, isoisä, me kannamme sen arvokkaasti ja rohkeasti. Kärsimys ei ole mitään, kun se vain ei tee meitä sokeiksi ja ilkeiksi. Kukaan ei saa tietää että me kärsimme ja me koetamme tulla siitä paremmiksikin, lempeämmiksi muita kohtaan, halukkaammiksi lakkaamatta vähentämään maailmassa olevia surun syitä… Ja sitten, isoisä, älkää surko, ajatelkaa, että olette tehnyt voitavanne, toimittanut ihailtavan työn, joka antaa meille niin paljon inhimillistä onnea, kuin järki voi sitä vaatia. Kaikesta muusta tunne-elämästä pitää jokaisen yksilön rakkaus huolta hänen omalle osalleen, vaikka se joskus vaatii kyyneleitäkin. Antakaa meidän, Françoisin ja minun elää ja kärsiäkin niinkuin itse tahdomme; sillä se koskee ainoastaan meitä. Siinä on kylliksi että olette vapauttanut meidät molemmat, tehnyt meidät itsetietoisiksi olennoiksi maailmassa, jossa on mahdollisimman paljon totuutta ja oikeutta… Ja koska olette meidät kutsunut tänne, isoisä, ei se saa olla tapahtunut siksi että estäisitte eron, josta ainoastaan aviopuolisot itse voivat päättää, vaan siksi että me kaikki saisimme osoittaa teille kunnioitustamme, kertoa teille ihailumme ja kiitollisuutemme suuren työnne tähden.
Silloin koko perhe taputti käsiään ilon valtaamana, ja tuntui siltä kuin aurinko taas olisi saanut takaisin loistonsa ja virrannut kirkkaimpina kultalaineina suurista akkunoista. Niin, niin, se oli isoisän riemujuhla tässä salissa, jossa hän oli tulevaisuuden kansalle antanut mitä parasta oli hänen sydämmessään ja ymmärryksessään. Kaikki olivat he hänen oppilaitaan, lapset, lapsenlapset ja lastenlastenlapset, ja kaikki keräytyivät hänen ympärilleen kuin kunnianarvoisen ja mahtavan patriarkan ympärille, joka oli luonut onnellisen tulevaisuuden. Hänellä oli vielä sylissään pikku Rose, kukoistava neljäs sukupolvi, joka oli kietonut kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä keskelle suuta. Hänen poikansa tytär Lucienne syleili häntä takaapäin, puhtailla nuoren tytön käsivarsilla. Hänen tyttärensä, Louise, ja poikansa Clément olivat asettuneet hänen kummallekin puolelleen, samoinkuin Josef ja Charlotte. Sébastien ja Sarah hymyilivät hänelle ja ojensivat hänelle kätensä, samalla kuin Thérèse ja François, ikäänkuin tuo yhteinen hellyys jaloa vanhusta kohtaan olisi lähentänyt heitä toisiinsa, istuivat hänen jalkainsa juuressa. Ja Markus, joka oli syvästi liikutettu kaikesta tästä rakkaudesta, koetti laskea leikkiä ja sanoi naurahtaen:
— Lapset, lapset, älkää tehkö minusta jumalaa. Tiedättehän että kirkot suljetaan… Minä olen vain ahkera työmies, joka on lopettanut päivätyönsä. Enkä minä tahdo riemuita ilman hyvää Genevièveäni.
Hän veti hänet luokseen, otti hänen kätensä omaansa, ja kaikki syleilivät häntäkin; ja niin kunnioitettiin tässä koulusalissa sopusointuista avioparia, tulevaisuuden onnen luojaa, koulusalissa, jonka penkeillä tulisivat istumaan vielä lapsien lapset, onnellista yhteiskuntaa kohden kulkevat sukupolvet.
Tämä oli Markuksen palkinto kaikesta hänen rohkeudestaan ja taisteluistaan. Hän näki työnsä. Rooma oli joutunut tappiolle, Ranska oli pelastettu suuresta kuolemanvaarasta, rappiotilasta, johon katoliset kansat toinen toisensa jälkeen vaipuivat. Se oli vapautettu klerikaalisesta puolueesta, joka oli hävittänyt sen vainiot, myrkyttänyt sen kansan, koettanut luoda pimeyttä, saadakseen maailman uudelleen valtaansa. Ranska ei enää ollut vaarassa hautautua kuolleen uskonnon raunioiden alle, se oli jälleen oma herransa, se voi kulkea vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan kutsumusta kohden. Ja se oli voittanut ainoastaan alkeisopetuksen kautta, joka oli kohottanut halvat kansanlapset ajallisesta tietämättömyydestä ja kuolettavasta typeryydestä, jossa katolisuus vuosisatoja oli antanut heidän kitua. Oli olemassa kauhea lause: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!" ja kahdentuhannen vuoden kurjuus oli syntynyt tästä kuolemaa tuottavasta erehdyksestä. Tarina tietämättömyyden hyvistä töistä oli nyt näyttäytynyt yhteiskunnalliseksi rikokseksi. Köyhyys, likaisuus, vääryys, taikausko, valhe, hirmuvalta, naisen sorto ja halveksittu asema, miehen tylsyttäminen ja polkeminen, kaikki henkinen ja ruumiillinen kurjuus, oli seuraus tuosta tietämättömyydestä, joka tahallisesti oli pantu järjestelmäksi ja kaiken hallituksen politiikan ja uskonnollisen poliisivoiman perustaksi. Ainoastaan tieto saattoi kukistaa valheelliset opinlauseet, hajoittaa ne, jotka niistä elivät, olla suurien rikkauksien lähde, yhtä hyvin maan runsaiden satojen kuin yleisen hengen kukoistuksen. Ei! onni ei ollut koskaan ollut tietämättömyydessä, se oli tiedossa, joka muuttaisi henkisen ja aineellisen kurjuuden surkeat suot laajaksi, hedelmälliseksi pelloksi, jonka viljeleminen vuosi vuodelta tekisi rikkauden kymmenkertaiseksi.
Näin sai Markus, vuosien ja kunnian painamana, sen suuren palkinnon että sai elää kyllin kauan nähdäkseen työnsä. Ainoastaan totuudessa on oikeutta, ainoastaan oikeudessa on onnea. Sitten kun perheet olivat tulleet lapsirikkaiksi ja uusi yhteiskunta syntynyt, tunsi kansa itsensä uudestaan perustetuksi, sen kautta että kaikki kansalaiset yhtäläisen harrastuksen kautta olivat tulleet kelvollisiksi totuuteen ja oikeuteen.
Loppu.