Rouva Edouard ei käynyt kirkossa sentähden, että hän olisi ollut erittäin uskonnollinen, mutta kaupan edut sitä vaativat sillä hänen ostajapiirinsä oli uskonnollinen, eikä hän voinut saattaa sitä tyytymättömäksi. Rouva Alexandre sitä vastoin oli avioliitossaan ateistin ja elostelijan kanssa lakannut käymästä kirkossa, eikä hän myöhemminkään käynyt siellä. Tälläkin kertaa teräväpäinen ja valtioviisas rouva Edouard käytti kekseliäästi hyväkseen tätä eroavaisuutta. Heidän ostajapiirinsä laajentui, heidän kauppansa sijaitsi hyvällä paikalla veljien koulun ja maallikkokoulun välillä, ja sen klassillinen kirjallisuus, koulukirjat, taulut ja kuvat kelpasivat molemmille, puhumattakaan vihoista, teräskynistä ja lyijykynistä. He päättivätkin kumpikin pysyä omissa mielipiteissään, toinen pappien puolella, toinen vapaa-ajattelijain, joten he tyydyttivät kumpaakin puoluetta; ja ikäänkuin julkiseksi vahvistukseksi, niin että kaikki sen tietäisivät, pantiin Sébastien maallikkokouluun, juutalaisen Simonin oppilaaksi ja Victor veljien kouluun. Näin järjestettynä ja taitavan johdon alaisena yhtiö menestyi ja paperikaupassa kävi ostajia enemmän kuin missään muussa kaupassa Mailleboisissa.
Markus pysähtyi Lyhyellekadulle, jossa oli ainoastaan kaksi taloa, paperikauppa ja pappila, ja katseli hetken tuota kauppaa, jonka ikkunassa oli sekaisin pyhimysten kuvia ja tasavaltaa ylistäviä tauluja, jota vastoin ovi oli ripustettu täpösen täyteen kuvalehtiä. Hän aikoi juuri astua sisään, kun rouva Alexandre ilmestyi kynnykselle. Hän oli suuri, vaalea ja hyvin lempeännäköinen nainen, hänen kasvonsa olivat jo kuihtuneet, vaikka hän vasta oli kolmenkymmenen ikäinen, ja niitä valaisi aina vieno hymy. Hänen helmoissaan riippui hänen pieni poikansa Sébastien, jota hän jumaloitsi. Sébastien oli seitsemän vuoden vanha, lempeä ja vaalea kuin äitinsäkin, Hän oli hyvin kaunis lapsi, hänen silmänsä olivat siniset, nenä hieno ja suu miellyttävä.
Rouva Alexandre tunsi Markuksen ja rupesi heti puhumaan hänelle tuosta hirveästä rikoksesta, joka tuntui olevan hänellä alituisesti mielessä.
— Oi, mikä tapaus, herra Froment. Ajatelkaahan että se on tapahtunut niin lähellä meitä! Pikku Zéphirin raukka, minä näin hänen aina kulkevan ohi tästä mennen tullen koulusta, ja hän kävi niin usein meillä ostamassa vihkoja ja kyniä… En ole voinut nukkua ollenkaan sen jälkeen, kun melkein ensimmäisenä näin hänen ruumiinsa.
Sitten hän puhui sääliväisesti Simonista ja hänen suuresta surustaan. Hän piti Simonia erinomaisen hyvänä ja kunnollisena miehenä, koska hän oli mieltynyt pikku Sébastieniin, joka oli hänen parhaimpia ja etevimpiä oppilaitaan. Hän ei koskaan voinut uskoa, että opettaja olisi voinut tehdä niin hirveän teon. Kirjoituskaava, josta niin paljon puhuttiin ei todistanut mitään, vaikka olisikin koulusta löydetty samallaisia.
— Meillä on kirjoituskaavoja myytävänä, herra Froment, ja minä tarkastelin niitä, jotka olivat puodissa. Yhdessäkään niissä ei ollut sanoja: "Rakastakaa toinen toistanne."
Silloin Sébastien, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, kohotti päätään.
— Minäpä olen nähnyt sellaisen, serkkuni Victor oli tuonut sen veljien luota.
Äiti hämmästyi.
— Mitä sanot? et ole kertonut siitä mitään minulle!