— Mutta, poikani, sehän on mieletöntä. Te ette pysyisi kuukauttakaan siinä virassa.
— Miksi en?
— Koska ette ole sellainen opettaja, jota me tarvitsemme. Tunnettehan seudun, jossa kirkko on saanut niin suuria voittoja. Teidän asemanne olisi mahdoton, vallankumouksellisine ajatuksinenne joutuisitte heti taisteluun koko kansan kanssa.
— Mitäpä siitä! silloin taistelisin. Paha kyllä, ei voi voittaa taistelematta.
Silloin alkoi isoäiti suuttua.
— Älkää puhuko tyhmyyksiä! Aina te ylpeilette ja vastustatte Jumalaa! Te olette vaan hiekkajyvänen, poika raukkani, ja minä säälin teitä, kun luulette olevanne kyllin vahva voittamaan taistelussa, jossa taivas itse teidät musertaa.
— En minä ole voimakas, vaan järki ja totuus.
— Niin, niin, kyllä tiedän … mutta vähät siitä, teidän täytyy kuulla minua, en tahdo, että tulette tänne opettajaksi, sillä haluan olla rauhassa ja säilyttää hyvän maineeni, sillä meidän Genevièvemme näkeminen jumalattoman ja isänmaattoman miehen vaimona, miehen, joka olisi pahennukseksi kaikille uskovaisille, tuottaisi minulle liiaksi surua ja häpeää… Sanon teille, että olette mieletön; teidän täytyy kieltäytyä.
Rouva Berthereau, jota tämä äkillinen riita kauhistutti, oli painanut päänsä alas, ettei hänen tarvitsisi sekaantua asiaan. Geneviève seisoi suorana, mutta oli aivan kalpea, pitäen kädestä pikku Louisea, joka peloissaan oli kätkenyt kasvonsa äidin helmaan. Markus oli päättänyt pysyä tyyneenä, ja hän vastasi lempeästi, korottamatta ääntään.
— En, en voi kieltäytyä, päätökseni on tehty ja tahdoin ainoastaan ilmoittaa sen teille.