Silloin rouva Duparque, jonka luuvalokohtaus oli pakoittanut olemaan liikkumattomana, menetti kaiken malttinsa. Kukaan ei ennen ollut uskaltanut häntä vastustaa, ja hän oli raivoissaan täytyessään taipua tämän tyynen tahdon alle. Ja hirveässä vihassaan tuli hän sanoneeksi sen, mitä hän ei olisi tahtonut sanoa, mistä hän oli päättänyt olla puhumatta.
— No, sanokaa kaikki, tunnustakaa, että tulette tänne ainoastaan voidaksenne suoranaisemmin ryhtyä tuohon inhoittavaan Simonin juttuun. Niin, te pidätte noiden kurjien juutalaisten puolta, te aiotte uudelleen nostaa esiin tuon häväistyksen, koettaa löytää jonkun viattoman, lähettääksenne hänet rangaistussiirtolaan saastaisen murhamiehenne sijaan, jonka tuomitseminen oli aivan oikea, Ja tuon viattoman tahdotte etsiä, eikö niin, Jumalan parhaimpien palvelijoiden joukosta… Tunnustakaa, tunnustakaa heti!
Markus ei voinut olla hymyilemättä; sillä hän huomasi aivan hyvin, että aiheena vihaan, joka oli tullut hänen osakseen, oli ainoastaan Simonin juttu, pelättiin että hän ryhtyisi siihen uudelleen ja onnistuisi keksimään oikean syyllisen. Hän arvasi että rouva Duparquen takana oli hänen rippi-isänsä, isä Crabot; sieltä saivat alkunsa kaikki ponnistukset estää hänen muuttoaan Mailleboisiin, siellä ei aiottu suvaita opettajaa, joka ei olisi kirkon vallassa.
— Tietysti, vastasi hän rauhallisesti, olen yhä vakuutettu toverini
Simonin viattomuudesta ja olen tekevä kaikki saadakseni sen ilmi.
Rouva Duparque kääntyi kiivaasti rouva Berthereaun ja sitten Genevièven puoleen.
— Te kuulette, ettekä sano mitään! Meidän nimemme aiotaan sotkea tuohon inhoittavaan juttuun. Me saamme nähdä tyttäremme yhteiskunnan ja uskonnon vihollisten leirissä… Oi! sano sinä, joka olet hänen äitinsä, että se on mahdotonta, että hänen täytyy estää moinen häpeä, oman kunniansa, meidän kaikkien kunnian tähden!
Hän puhui rouva Berthereaulle, joka kauhistuksissaan oli vapisevista käsistään pudottanut työnsä. Rouva Berthereau oli hetken ääneti, sillä hänen oli vaikea irtaantua tavallisesta pelokkaisuudestaan. Sitten sanoi hän.
— Isoäiti on oikeassa, tyttäreni, sinun velvollisuutesi on estää tekoja, joista sinun täytyy vastata Jumalan edessä. Jos puolisosi rakastaa sinua, on hän kuuleva sinua, sinä oletkin ainoa, joka voit puhua hänen sydämmelleen. Isäsi ei koskaan olisi omantunnon asioissa tehnyt vasten minun tahtoani.
Syvästi liikutettuna kääntyi Geneviève Markuksen puoleen, painaen Louisen rintaansa vasten. Koko hänen olentonsa oli pois tasapainosta, muistot hänen olostaan nunnien oppilaana ja ankarasti uskonnollisen kasvatuksen vaikutukset heräsivät hänessä jälleen eloon ja tekivät hänet levottomaksi, hänen päätään huimasi; mutta kuitenkin sanoi hän, mitä jo oli sanonut miehelleen.
— Markus yksin voi oikein päättää, hän tehköön niinkuin hänen velvollisuutensa vaatii.