Rouva Duparque nousi raivostuneena seisomaan, huolimatta sairaasta jalastaan.
— Tällainenko on vastauksesi! Sinä, jonka me olemme kristillisesti kasvattaneet, joka olet ollut Jumalan rakastettu lapsi, sinä tahdot nyt kieltää hänet, elää ilman uskontoa niinkuin luontokappaleet! Sinä menet saatanan puolelle, sen sijaan, että koettaisit kukistaa hänet! Hyvä! sinun miehesi on syynä siihenkin, niin! hän on saava siitäkin rangaistuksen, te saatte molemmat rangaistuksen ja kirous on kohtaava lastannekin!
Hän ojensi kätensä, hän seisoi heidän edessään niin pelättävänä, että pikku Louise kauhun valtaamana alkoi nyyhkyttää. Silloin Markus nosti hänet syliinsä, painoi häntä sydämmelleen ja tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ikäänkuin turvaa hakien. Geneviève tuli myöskin lähemmäksi, nojautuen siihen mieheen, jolle hän oli antanut elämänsä.
— Menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme! huusi rouva Duparque. Menkää mielettömyyteenne ja ylpeyteenne, se on oleva kadotuksenne… Kuuletko, Geneviève, kaikki on lopussa meidän välillämme, siihen saakka kunnes itse palaat meidän luoksemme, sillä sinä palaat kerran meidän joukkoomme, olet liian kauan kuulunut Jumalalle, ja minä olen rukoileva häntä niin väsymättömästi, että hän on ottava sinut takaisin aivan kokonaan… Menkää, menkää, en tahdo teitä enää tuntea!
Tuska sydämmessä, vuodattaen kyyneleitä katsoi Geneviève syvästi liikutettua äitiään, joka itki hiljaa. Hän näytti taasen epäilevän, sillä kohtaus oli hirveä, mutta silloin Markus tarttui lempeästi hänen käteensä ja vei hänet pois. Rouva Duparque heittäytyi takaisin tuoliinsa, ja pieni talo vaipui kylmään, synkkään hiljaisuuteensa.
Seuraavana torstaina Markus meni Beaumontiin, ilmoittamaan Salvanille päätöksensä. Ja toukokuun ensi päivinä sai hän nimityksen, jätti Jonvillen ja asettui Mailleboisiin alkeiskoulun opettajaksi.
TOINEN KIRJA.
I.
Eräänä aurinkoisena toukokuun aamuna opetti Markus ensi kerran Mailleboisissa. Suuressa, äsken rakennetussa koulusalissa oli torille päin kolme korkeaa ikkunaa, joiden kiillottomista ruuduista virtasi huoneeseen kirkas, valkoinen ja iloinen valo. Vastapäätä opettajan pöytää, joka oli kolmen portaan korkuisella lavalla, olivat oppilaiden pienet kahdenistuttavat pulpetit pitkittäin neljässä, poikittain kahdeksassa rivissä.
Suuri melu vallitsi ja naurua kuului, sillä yksi oppilaista oli tahallaan kaatunut mennessään paikalleen.