— Lapseni, sanoi Markus rauhallisesti, teidän tulee olla siivoja. Minä en aio teitä rangaista, mutta te tulette huomaamaan, että on teille itsellenne paljon edullisempaa ja hauskempaa käyttäytyä hyvin… Herra Mignot, olkaa hyvä, toimittakaa nimenhuuto.
Hän oli tahtonut apuopettaja Mignotin olemaan läsnä ensimmäisellä tunnilla; tämä osoitti käytöksellään vihamielisyytensä ja ivallisen hämmästyksensä siitä, että hänelle oli johtajaksi annettu mies, joka oli sekaantunut viime häväistysjuttuun. Olipa hän mennyt niinkin pitkälle, että oli nauranut oppilaitten kanssa, kun yksi heistä muita huvittaakseen oli heittäytynyt lattialle. Nimenhuuto alkoi.
— Auguste Doloir.
— Täällä! huusi iloisen näköinen poika niin korkealla äänellä, että koko luokka taas purskahti nauruun.
Se oli muurarin poika, sama, joka oli kompastunut, yhdeksän vuotias terävännäköinen veitikka, jonka kujeet häiritsivät koko koulun järjestystä.
— Charles Doloir.
— Täällä!
Tällä kertaa vastasi edellisen kahta vuotta nuorempi veli niin kimeällä äänellä, että naurunrähäkkä alkoi uudelleen. Charles oli hiljaisempi ja hienompi, mutta seurasi kuitenkin aina veljensä jälissä.
Kärsivällisenä salli Markus kaiken tämän tapahtua, sillä hän ei tahtonut rangaista. Sillä aikaa kun nimenhuutoa jatkui, tarkasti Markus avaraa salia, jossa hän tulisi työskentelemään tuon pienen mellastavan joukon hyväksi. Jonvillessä ei ollut näin monta mustaa taulua, siellä ei ollut näin kauniita värillisiä kuvia, joissa esitettiin mitat ja painot, kivikunta, eläinkunta, hyödylliset ja vahingolliset hyönteiset sekä hyvät ja huonot sienet, ottamatta lukuun suuria ja lukuisia maantieteellisiä karttoja. Eräässä kaapissa oli täydellinen kokoelma stereometrisiä kuvioitakin ja muutamia fysikaalisia ja kemiallisia koneita. Mutta ympäristössään hän ei tavannut samaa iloista luottamusta, samaa rakkautta kun Jonvillessä. Edellisen opettajan, sairaan ja heikon Méchainin välinpitämättömyys oli nähtävästi jouduttanut koulun rappiotilaa. Siinä oli ennen ollut hiukan yli viisikymmentä oppilasta, nyt oli tuskin neljääkymmentä jälellä. Tässä oli menetetty asema takaisin voitettava, koulu oli kohotettava entiseen kukoistukseensa ja hyvään järjestykseensä.
— Achille Savin, huusi Mignot.