Lyhyen väliajan kestäessä tutki hän tarkasti kaikki paikat, menipä niinkin pitkälle, että katsoi kaappien sisäänkin, oliko kaikki siellä järjestyksessä. Hän toivoi varmaankin löytävänsä huonoja kirjoja tai anarkistisia lentokirjasia. Hän arvosteli kaikkea, muistutti pienimmistäkin huolimattomuuksista ja puhui koko ajan oppilaiden kuullen, koettaen nöyryyttää opettajaa heidän edessään. Vihdoin lapset asettuivat jälleen paikoilleen ja suullinen tarkastus alkoi.
Ensin hän kävi Mignotin kimppuun, kun pieni kahdeksan vuotias Charles Doloir ei voinut vastata erääseen kysymykseen, jota hän ei vielä ollut oppinut.
— Silloinhan te olette jälellä ohjelmasta? Oppilaittenne olisi jo kaksi kuukautta sitten pitänyt tietää se!
Mignot, joka kunnioittavasti kuunteli, mutta jota tarkastajan kiukkuinen ääni nähtävästi suututti, kääntyi ainoastaan Markuksen puoleen. Viimemainittuun Mauraisin tähtäsikin ja tämä vastasi lopuksi.
— Anteeksi, herra tarkastaja, minä olen pitänyt tärkeänä muuttaa muutamia kohtia ohjelmassa suuremman selvyyden saavuttamiseksi. Eikö olekin parempi vähemmin orjallisesti seurata kirjoja, ja ennemmin pitää huolta siitä että vuoden opetukset tulevat eläviksi oppilaissa?
Mauraisin oli olevinaan aivan kauhistuksissaan.
— Kuinka, herra, te uskallatte koskea ohjelmiin, te päätätte aivan yksin, mitä niistä on otettava ja mitä jätettävä! Te asetatte omat houreenne esimiestenne viisauden sijaan! Hyvä, he saavat tietää kuinka täällä ollaan takapajulla.
Huomattuaan sitten toisen Doloirin, kymmenvuotiaan Augusten, alkoi hän kysellä häneltä vallankumouksen hirmuvallan historiasta ja antoi hänen luetella johtajat, Robespierren, Dantonin ja Maratin.
— Oliko Marat kaunis, lapseni?
Auguste, jota Markus hiukan oli saanut hillityksi, oli kuitenkin yhä vallaton, luokan hulivili. Kukaan ei voinut sanoa osoittiko hänen vastauksensa tietämättömyyttä vai vallattomuutta, kun hän sanoi.