— Oi, hän oli hyvin kaunis!
Koko luokka nauroi.
— Eihän toki, eihän toki, lapseni, Marat oli kauhean näköinen, hänen kasvoillaan oli kaikkien paheiden ja kaikkien rikosten leima.
Hän kääntyi Markuksen puoleen ja lisäsi, typerästi kyllä.
— Minä otaksun, ettette te ole kertoneet heille Maratin kauneudesta?
— En, herra tarkastaja, vastasi Markus hymyillen.
Oppilaat purskahtivat uudelleen nauruun. Mignotin täytyi kulkea penkkien välissä, saadakseen heidät jälleen järjestykseen ja Mauraisin kyseli kiusaantuneena yhä itsepäisesti Maratista ja joutui puhumaan Charlotte Cordaystä. Kova onni johdatti hänet kääntymään Fernand Bongardiin, joka oli suurikasvuinen, yksitoista vuotta täyttänyt poika, ja jota hän varmaankin luuli ymmärtäväisimmäksi.
— Te, suuri poika siellä takana, voitteko sanoa minulle kuinka Marat kuoli?
Hänen kysymyksensä sattui onnettomasti. Fernandin oli sangen vaikea oppia, hänellä oli huono pää eikä erityistä haluakaan oppimiseen. Historialliset nimet ja vuosiluvut etenkin olivat aivan sekaisin hänen päässään. Hän nousi ja seisoi tyhmistyneenä, silmät pyöreinä.
— No, no, rauhoittukaa, lapseni. Eikö Marat kuollut erityisten asianhaarain vallitessa?