Syntyi taas pitkä hiljaisuus, lapsi taisteli itsensä kanssa, minkä Markus saattoi lukea hänen kirkkaista, sinisistä silmistään ja hänen puhtailta huuliltaan. Vihdoin Sébastien rohkaisi mielensä.
— Näin se oli, minä valehtelin teille kerran, kun olin pieni tietämätön poika, valehtelin teille sanoessani, että en ollut nähnyt serkullani Victorilla kirjoituskaavaa, muistattehan, tuota kirjoituskaavaa josta niin paljon puhuttiin. Hän antoi sen minulle, sillä hän pelkäsi kun oli tuonut sen veljien luota, eikä tahtonut pitää sitä itsellään. Ja silloin kun sanoin teille etten tiennyt edes mistä oli kysymys, olin juuri kätkenyt kaavan vihkooni.
Liikutettuna kuunteli Markus. Oli kuin Simonin juttu olisi kohonnut unesta, johon se näytti vaipuneen. Hän koetti salata vavistuksen, joka hänet oli vallannut.
— Oletko varma siitä ettet erehdy tällä kertaa, oliko kaavassa nämä sanat: "Rakastakaa toinen toistanne?"
— Oli, herra,
— Oliko alareunassa nimimerkki? Olenhan selittänyt teille mikä nimimerkki on.
— Oli, herra,
Markus oli hetken ääneti, hänen sydämmensä sykki ankarasti, hän pelkäsi että ei voisi pidättää huudahdusta. Sitten tahtoi hän saada lisää varmuutta.
— Mutta, lapseni, miksi ette tähän saakka ole puhuneet asiasta, ja mikä saattoi teidät tänä iltana sanomaan totuuden?
Sébastien, joka jo tunsi helpoitusta, katsoi häntä viattoman herttaisesti silmiin. Hän hymyili suloisesti ja kertoi, kuinka hänen omatuntonsa oli herännyt.