Kun Markus seuraavana päivänä jälleen oli luokallaan, niiden lasten keskellä, joiden sydämmiä ja ymmärryksiä hän koetti herättää, tunsi hän lohdutusta. Hänen työnsä edistyi tosin sangen hitaasti, mutta sen pienistä tuloksista sai hän voimaa jatkamaan. Voiton voi saada ainoastaan kestävällä rohkeudella ja ponnistuksilla. Pahaksi onneksi eivät perheet ollenkaan auttaneet häntä, hän olisi päässyt nopeammin eteenpäin, jos koulutunnit olisivat ikäänkuin jatkuneet kodeissa. Joskus tapahtui aivan päinvastoin: Savinin lapsissa esimerkiksi hän tunsi heidän isänsä äreän ja kateellisen katkeruuden. Hän oli vaan vähäisessä määrin voinut parantaa heitä, hän oli koettanut poistaa heistä valheellisuuden, viekkauden ja taipumuksen kielimiseen. Sama oli laita Auguste ja Charles Doloirin kanssa, toinen oli vallaton ja riitainen, toinen välinpitämätön, kulki välinpitämättömästi aina veljensä jäljissä, viitsimättä parantaa itseään, vaikka oli siksi teräväpäinen, että olisi voinut oppia, jos olisi tahtonut. Fernand Bongard tuotti vaivaa toisessa suhteessa: häntä oli äärettömän vaikea saada ymmärtämään ja muistamaan pienintäkään asiaa. Koko viisikymmentä oppilasta sisältävän luokan edistys oli keskinkertainen, jos tarkastettiin jokaista oppilasta erikseen. Mutta kokonaisuudessaan tämä tulevaisuuden kansa oli jo parempaa, sitten kun Markus oli johdattanut sen totuuden ja järjen valtakuntaan. Sitä paitsi ei hän toivonutkaan, että maailma muuttuisi yhdessä sukupolvessa. Näiden lapset ja lastenlapset vasta vapautuisivat vuosisatoja vanhoista erehdyksistä ja kykenisivät siten olemaan oikeudenmukaisia.
Kuinka vaatimaton, kuinka kärsivällisyyttä ja itsensäkieltämistä kysyvä onkaan alkeisopettajan toimi. Markus tahtoi antaa esimerkin elämästä, joka kokonaan oli pyhitetty tulevaisuuden muodostamisen maineettomaan tehtävään. Jos kaikki täyttäisivät velvollisuutensa hänen tavallaan voisi Ranska kolmessa tai neljässä sukupolvessa muuttua maailman vapauttajaksi ja kohottajaksi. Hän ei halunnut mitään välitöntä palkintoa, ei mitään menestystä itselleen, mutta hän sai kuitenkin ponnistustensa palkaksi tuntea suloista tyydytystä, jonka hänelle tuotti eräs hänen oppilaistaan, pieni Sébastien Milhomme. Tämä herttainen, teräväpäinen lapsi oli oppinut totuutta rakastamaan. Hän ei ollut ainoastaan ensimmäinen oppilas luokallaan, vaan hän osoitti myös lapsellisen ankaraa vilpittömyyttä ja suoruutta. Toverit ottivat hänet usein riidan ratkaisijaksi; ja kun hän oli tuominnut, vaati hän että tuomiota tarkoin noudatettiin. Markus oli onnellinen nähdessään hänen istuvan penkillään, pitkulaisine, hiukan miettiväisine kasvoineen, joita vaaleat kiharat ympäröivät, ja kauniine sinisilmineen, jotka ilmaisten harrasta opinhalua olivat suunnatut opettajaan. Markus ei rakastanut häntä ainoastaan hänen nopean edistyksensä vuoksi, hän rakasti häntä vieläkin enemmän siksi, että hän huomasi hänessä niin paljon hyvää ja jaloa. Hän oli harvinainen poika, jonka lapsellisessa sielussa hyvät ajatukset ja hyvät teot jo alkoivat puhjeta.
Eräänä iltapäivänä oli luokalla ikävä kohtaus. Fernand Bongard, jota toverit hänen yksinkertaisuutensa tähden kiusasivat, oli huomannut, että lippa hänen hatustaan oli revitty pois; hän puhkesi kyyneliin sanoen, että äiti varmaankin löisi häntä. Markus, jonka täytyi ryhtyä välittämään, tahtoi tietää kuka oli syypää tähän ilkeään kepposeen. Kaikki nauroivat, Auguste Doloir julkeammin kuin muut, vaikka ilkityö näytti olevan hänen tekemänsä. Markus aikoi jättää koko luokan istumaan, siksi kunnes syyllinen tunnustaisi, mutta silloin Achille Savin antoi ilmi vierustoverinsa Augusten, vetämällä hänen taskustaan kysymyksessä olevan lipan. Tässä oli Markukselle sopiva tilaisuus puhua niin pontevasti valhetta vastaan, että syyllinenkin itki ja pyysi anteeksi. Mutta etenkin Sébastien Milhommen mielenliikutus oli tavaton, hän jäi viimeiseksi tyhjään luokkaan ja seisoi katsoen opettajaa.
— Onko teillä mitään sanottavaa minulle, lapseni? kysyi Markus.
— On, herra.
Hän pysyi kuitenkin vaiti, huulet vapisevina herttaiset kasvot punaisina mielenliikutuksesta.
— Onko sitä vaikea sanoa?
— On, minä olen kerran valehdellut teille, ja se tekee minut onnettomaksi.
Markus hymyili, hän luuli sen olevan jonkun pienen virheen, jonkun lapsellisen omantunnonvaivan.
— Sanokaa minulle totuus, se tuo teille helpoitusta.