— Lapsen todistus, mitä se merkitsee! hän sanoi valehdelleensa viime kerralla, mistä tiedätte, että hän ei nytkin valehtele?… Joku veljistä on siis syyllinen? Sanokaa koko ajatuksenne, teillä ei ole muuta tarkoitusta kuin syyttää veljiä, eikö niin? Voi teidän jumalatonta raivoanne!
Markus oli joutunut hiukan hämilleen huomatessaan vanhan rouvan, ja tahtoen säästää vaimoltaan surua uudesta riidasta sanoi hän ainoastaan säveästi.
— Isoäiti, en tahdo kiistellä teidän kanssanne… Aijoin vaan kertoa
Genevièvelle uutisen, jonka toivoin häntä ilahduttavan.
— Eihän teidän uutisenne häntä ilahduta, huusi rouva Duparque. Katsokaa häntä.
Hämmästyneenä kääntyi Markus vaimonsa puoleen, joka seisoi akkunan ääressä. Hän oli todellakin vakava, kauniit silmät olivat synkistyneet ikäänkuin lähenevä yö olisi luonut varjonsa niihin.
— Onko se totta Geneviève, eikö oikeudenmukainen työ tuottaisi sinulle iloa?
Hän ei vastannut heti, hän oli kalpea ja hämillään, tuskallisen epäilyksen vallassa. Markus uudisti kysymyksensä tuntien hänkin ahdistusta, mutta Geneviève pelastui vastaamasta, sillä samassa astui rouva Alexandre kiireesti huoneeseen. Sébastien oli rehellisesti kertonut äidilleen tunnustaneensa, että kirjoituskaava oli ollut hänellä. Rouva Alexandre ei ollut voinut nuhdella häntä tämän kauniin teon tähden. Mutta peläten, että opettaja tulisi vaatimaan häneltä selitystä, kyselemään häneltä ja pyytämään kaavaa hänen ankaran kälynsä, rouva Edouardin läsnä ollessa, joka aina piti tarkkaa huolta heidän pienen kauppansa eduista, oli hän päättänyt ennemmin itse mennä koululle tekemään heti lopun asiasta.
Kun rouva Alexandre saapui koululle, tuli hän kumminkin hämilleen. Hän oli lähtenyt kuin tuuliaispää ajattelematta mitä sanoisi; ja nyt seisoi hän sammaltaen oven suussa. Etenkin Genevièven ja rouva Duparquen läsnäolo vaivasi häntä, sillä hän oli toivonut saavansa salaa keskustella Markuksen kanssa.
— Herra Froment, Sébastien on kertonut minulle… Ja minä tahdoin heti selittää teille käytökseni. Ymmärrättehän kuinka tuollainen juttu olisi vahingoittanut kauppaamme, joka käy niin huonosti… No niin, minulla oli todella tuo paperi, mutta nyt sitä ei enää ole olemassa, minä hävitin sen.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, keksittyään millä tavalla helpoimmin pääsisi kaikesta levottomuudesta.