— Olette hävittäneet sen! … huudahti Markus tuskallisesti. Oi! rouva
Alexandre!
Hän joutui taas hämilleen ja tapaili sanoja.
— Se oli ehkä väärin… Mutta ajatelkaahan asemaamme. Me olemme kaksi naisraukkaa ilman tukea. Ja sitäpaitsi olisi ollut ikävää jos lapsemme olisivat sekaantuneet tuohon inhoittavaan juttuun… Minä en tahtonut säilyttää tuota paperia, joka vei minulta kaiken unen, ja niin poltin sen.
Hän oli niin liikutettu että Markus katsoi häneen ihmeissään. Tuo suuri, vaalea, lempeäkasvoinen nainen näytti kärsivän jostakin salaisesta levottomuudesta. Markuksessa heräsi epäluulo, hän kysyi itseltään voisiko olla mahdollista että hän valehteli. Ja hän tahtoi koetella häntä.
— Hävittäessänne tuon paperin te, rouva Alexandre, tuomitsitte toistamiseen viattoman… Ajatelkaa mitä kaikkea hän saa kärsiä rangaistussiirtolassa. Jos näkisitte hänen kirjeensä, niin ette voisi olla itkemättä. Ei voi ajatella kovempaa kärsimystä, kuolettava ilmanala, vartijain julmuus ja kaiken tämän lisäksi vielä tunne siitä, että on viaton, ja hirveä pimeys, jossa saa taistella… Mikä hirveä painajainen teille, jos tulisitte ajatelleeksi, että se on teidän ansionne!
Rouva Alexandre oli tullut aivan kalpeaksi, hän teki tahtomattaan liikkeen kädellään, ikäänkuin häätääkseen hirveää näkyä. Hän oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja heikko, eikä Markus tiennyt vapisuttiko häntä omantunnon vaiva vaiko ankara taistelu. Hetken seisoi hän hämmentyneenä, sitten sammalsi hän ikäänkuin apua pyytäen.
— Lapsiraukkani, lapsiraukkani…
Ja tuo lapsi pikku Sébastien, jota hän jumaloi, jolle hän olisi kaikki uhrannut, ilmaantui varmaankin hänen eteensä tuoden hänelle uutta voimaa.
— Oi! herra Froment, te olette säälimätön, te teette minut niin onnettomaksi… Mutta mitä vaaditte minulta, mikä on tehty se on tehty, enhän voi etsiä tuota paperia tuhasta.
— Mutta rouva Alexandre, oletteko varma siitä, että poltitte sen?