— Tietysti, koska kerran olen sanonut sen… Minä poltin sen, sillä pelkäsin että pienokainen joutuisi selkkauksiin, joista hän saisi koko elämänsä kärsiä.
Hän oli lausunut viimeisen lauseen kiivaalla äänellä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Markus tuli vakuutetuksi, ja toivottomuus valtasi hänet, totuuden voitto siirtyi kauemmaksi, meni tyhjäksi vielä kerran. Sanomatta sanaakaan saattoi hän ovelle saakka rouva Alexandren, joka taas oli tullut hämilleen, tietämättä kuinka sanoisi jäähyväiset läsnäoleville naisille. Hän sopersi anteeksipyyntöjä ja läksi ulos kumartaen. Hänen lähdettyään vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus.
Geneviève ja rouva Duparque eivät olleet puuttuneet puheeseen, molemmat seisoivat liikkumattomina ja jähmettyneen näköisinä. He olivat yhä vaiti, ja Markus käveli hitaasti edestakaisin pää kumarassa, kokonaan surunsa vallassa. Vihdoin rouva Duparque nousi lähteäkseen. Kynnyksellä virkkoi hän.
— Tuo nainen on hullu… Hänen kertomuksensa hävitetystä paperista tuntuu minusta naurettavalta, jota kukaan ei uskoisi. Teidän on aivan turha puhua siitä, se ei parantaisi teidän juttuanne… Hyvää yötä, olkaa järkeviä.
Markus ei edes vastannut. Hän kulki yhä edestakaisin hitaasti ja raskain askelin. Ilta oli tullut ja Geneviève sytytti lampun. Hän kattoi pöydän lampun himmeässä valossa, eikä Markus pyytänyt häneltä selitystä, sillä hän tahtoi välttää uutta surua siitä, että ehkä olisi huomannut Genevièven olevan eri mieltä hänen kanssaan monessa asiassa.
Mutta seuraavina päivinä olivat rouva Duparquen viimeiset sanat alinomaa hänen mielessään. Jos hän koettaisi käyttää hyväkseen uutta tietoa, jonka hän niin onnellisesti oli saanut, uskoisiko yleisö siihen todellakin? Hänellä oli tosin Sébastienin todistus, lapsi kertoisi kyllä, että hän oli nähnyt kirjoituskaavan, jonka hänen serkkunsa Victor oli tuonut veljien luota. Mutta se olisi ainoastaan kymmenvuotiaan pojan todistus, ja hänen äitinsä koettaisi vielä vähentää sen merkitystä. Hänen olisi pitänyt tuoda esiin itse paperi, sillä jos hän sanoisi, että se oli poltettu, eikö hänen juttunsa silloin taas menisi myttyyn? Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että vielä täytyi odottaa, että uutta tietoa ei voinut sellaisenaan käyttää. Kuinka kallisarvoinen se kuitenkin olikaan hänelle! Se teki hänen uskonsa horjumattomaksi, se todisti todeksi kaikki hänen johtopäätöksensä. Joku veljistä oli syyllinen, ja tästä oli vaan yksi askel varmuuteen siitä kuka heistä se oli; oikeudenmukainen tutkija olisi heti keksinyt hänet. Hänen täytyi taas malttaa mielensä, luottaa totuuden voimaan, joka oli liikkeellä, ja joka ei pysähtyisi ennen kun kaikki oli tullut ilmi. Mutta hänen tuskansa suureni, taistelu hänen omassatunnossaan kävi päivä päivältä ratkaisevammaksi. Hän tiesi, että viaton kärsi rangaistussiirtolassa kauheata kidutusta, että oikea syyllinen oli täällä, harjoitti yhä julkeasti lapsien turmelemista, eikä hän voinut ilmoittaa sitä muille, ei voinut sitä todistaa, sillä kaikki yhteiskunnalliset voimat olivat itsekkäiden etujensa vuoksi yhtyneet halpamaiseen liittoon suojellakseen hirveätä vääryyttä! Hän ei saanut unta öisin, salaisuus oli kuin miekan kärki, joka lakkaamatta muistutti häntä velvollisuudestaan edistää oikeutta. Joka hetki ajatteli hän tehtäväänsä epätoivoissaan, sydän verta vuotavana, kun ei voinut jouduttaa sen täyttämistä.
Markus ei kertonut edes Lehmanneille pikku Sébastienin tunnustuksesta. Miksi olisi hän antanut noille ihmisraukoille epävarmaa toivoa? Heidän elämänsä oli yhä raskasta, heitä painoi samalla kertaa häpeä ja suru onnettoman rangaistusvangin tähden, jonka nimen mainitsemistakin ihmiset pitivät suurimpana solvauksena. Vanhan Lehmannin ostajapiiri oli entisestäänkin pienentynyt; Rachel, joka aina kävi surupukuun puettuna niinkuin leski, ei uskaltanut käydä ulkonakaan, ja hän kauhistui ajatellessaan, että lapset kasvettuaan suuremmiksi pian ymmärtäisivät onnettomuutensa. Markus ilmoitti asian ainoastaan Davidille, joka yhä pysyi vahvana päätöksessään saada veljensä viattomuus todistetuksi ja tunnustetuksi. Hän pysyi syrjässä, tuntemattomana, ja vältti huolellisesti kaikkea huomion herättämistä; mutta hetkeäkään ei hän laiminlyönyt työskentelyä veljensä kunnian puhdistamiseksi, joka oli tullut hänen elämänsä ainoaksi päämääräksi. Hän mietti, tutki ja seurasi jälkiä, jotka hänen kumminkin useimmiten täytyi jättää jo heti alussa. Kaksi vuotta oli hän lakkaamatta etsinyt, löytämättä mitään ratkaisevaa seikkaa. Hänen epäilyksensä presidentti Gragnonin laittomasta tiedonannosta juryn jäsenille oli muuttunut varmuudeksi; mutta kaikki hänen ponnistuksensa hankkia todistus siitä olivat tähän saakka rauenneet tyhjiin, hän ei edes aavistanut mitä tietä hän voisikaan saada sen todistetuksi. Tämä ei kumminkaan lannistanut hänen rohkeuttaan, jos niin tarvittaisiin, oli hän valmis käyttämään kymmenen tai vaikka kaksikinkymmentä vuotta elämästään löytääkseen oikean syyllisen. Markuksen tiedonanto lisäsikin vain hänen rohkeuttaan ja kärsivällisyyttään. Hän piti samoin viisaimpana salata pikku Sébastienin tunnustuksen, koska sitä ei voitaisi käyttää ennenkuin löydettäisiin joku asiallinen todistus, joka vahvistaisi sitä. Se lisäsi kuitenkin voiton toivoa. Ja hän alkoi taas etsiä, rauhallisesti ja tarmokkaasti, toimien hätäilemättä, varovaisesti ja lakkaamatta.
Eräänä aamuna ennen koulutuntia päätti Markus vihdoin ottaa pois ristiinnaulitun kuvan, jonka hän tähän saakka oli antanut riippua seinällä pöytänsä takana. Kaksi vuotta oli hän odottanut pääsevänsä niin vakavalle kannalle, että voisi tällä teolla osoittaa maallikkokoulun riippumattomuuden kirkosta. Tähän saakka oli hän mielellään seurannut Salvanin viisaita neuvoja, ymmärtäen, että hänen ensin täytyi pitää kiinni paikastaan, jos sittemmin tahtoi saada siitä itselleen taisteluasema. Nyt tunsi hän olevansa kyllin vahva, hän voi ryhtyä taisteluun: olihan hän kohottanut kunnan koulun entiseen kukoistukseensa, voittamalla sille takaisin oppilaat, jotka olivat menneet veljien kouluun! olihan hän vähitellen saavuttanut lasten kunnioituksen ja rakkauden, vanhempien luottamuksen sekä itselleen vakavan aseman! Sitäpaitsi oli häntä yllyttänyt toimimaan käynti Jonvillessä, tuossa ennen niin edistyneessä kunnassa, jonka apotti Cognasse nyt painoi takaisin tietämättömyyteen, sekä myöskin Sébastienin tunnustuksen herättämä levottomuus ja viha sitä halpamaisuutta vastaan, jonka hän aavisti vallitsevan ympäristössään, kirkollisen puolueen orjuuttamassa ja myrkyttämässä Mailleboisissa.
Kysymyksessä olevana aamuna oli hän noussut tuolille ottaakseen alas kuvan. Samassa tuli Geneviève luokkahuoneeseen taluttaen kädestä pikku Louisea. sanoakseen, että hän aikoi viedä lapsen koko päiväksi isoäidin luo. Hän hämmästyi suuresti.
— Mitä sinä teet?