— Niinkuin näet otan alas ristiinnaulitun kuvan ja sitten vien sen itse apotti Quandieulle, pankoon hän sen takaisin kirkkoon, josta sitä koskaan ei olisi pitänyt viedä pois… Kas niin, auta minua, ota se!
Mutta Geneviève ei ojentanut kättänsä eikä liikahtanut paikaltaan. Hän oli tullut aivan kalpeaksi ja katseli miehensä toimia, ikäänkuin jotain kiellettyä ja vaarallista tekoa, joka kauhistutti häntä. Markuksen täytyi ilman hänen apuaan laskeutua alas tuolilta käsissä raskas ristiinnaulitun kuva, jonka hän heti pani erään kaapin alahyllylle.
— Etkö tahdo auttaa minua?… Mikä sinulla on? paheksutko minua?
Huolimatta mielenliikutuksestaan vastasi hän selvästi.
— Niin, minä paheksun sinua.
Markus hämmästyi, väristys valtasi hänet samoinkuin Genevièvenkin. Hän ei ollut koskaan ennen puhutellut miestään näin suuttuneella ja uhkaavalla äänellä. Markus tunsi heidän välillään olevan syntymässä erimielisyyden, joka ennusti täydellistä epäsopua. Ja hän katsoi hämmästyneenä ja levottomana vaimoaan, jonka ääni oli kuulunut vieraalta, ikäänkuin vieras ihminen olisi puhunut hänelle.
— Kuinka, sinä paheksut minua! Sinäkö todellakin sanot niin?
— Niin, minä. Se mitä teet on väärin.
Se oli todellakin hän. Hän seisoi siinä miehensä edessä korkeana ja hienona, vaaleine ystävällisine kasvoineen ja iloisine katseineen, joissa loisti hiukan isältä perittyä aistillista intohimoa. Se oli todellakin hän; eikä kumminkaan hän, sillä jotakin oli jo muuttunut hänen olemuksessaan, hänen suurissa sinisissä silmissään, joissa ilmeni levottomuutta ja salaperäistä himmeyttä. Markus hämmästyi, hänen sydäntänsä kouristi äkkiä, kun hän huomasi tämän muutoksen. Mitä oli sitten tapahtunut, miksi ei hän enää ollut sama? Hän tahtoi välttää selityksiä ja lisäsi ainoastaan.
— Tähän saakka olet silloinkin, kun ehkä et ajatellut samoin kuin minä, aina kehoittanut minua tekemään omantuntoni mukaan ja niin tein nytkin. Sinun soimauksesi surettaa minua syvästi… Me tulemme puhumaan siitä enemmän.