— Accipe lampadem ardentem…
— Amen, vastasi pastori.
Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen pimeyden henget.
Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen viereen.
— Ah, rakas sielu, puhui hän, — te tunnette meidät, te elätte… Minä olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.
Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.
— Oh, minä tiesin, minä odotin… Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen nähnyt.
Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.
Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.