Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.
Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden. Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina. Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta. Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan Jumalan kuuroudesta.
Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:
— Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in saecula saeculorum.
— Amen, vastasi pastori Cornille.
Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.
Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun. Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä. Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli Angéliquea suulle, lausuen:
— Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.
Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen. Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.
Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan: